Kyllä nyt ottaa päähän!!!!!

Jaa mikäkö...no se, että, kun luvataan soittaa ja sitten ei soitetakkaan ja toinen päivystää koko päivän puhelimen kanssa, eikä uskalla soittaa itse mihinkään, ettei vain tulis oharia. Tai no, oharit tässä joka tapauksessa tulee, mutta odotellaan.

Niin, kaikki sai alkunsa viikko sitten, kun olin käynyt verikokeissa, ensimmäisissä kotikontrolleissa. Lääkärin piti soittaa minulle tuloksista keskiviikkona. No, eipä soittanut. Soitin sinne sitten itse, mutta lääkäri oli jo lähtenyt. Lupasivat, että hän soittaa seuraavana päivänä. Ei soittanut, ei. Soitin sinne sitten taas ja tällä ketaa minulle sanottiin, että lääkäri on lähtenyt lomalle. Siinä sitten olin kiukkuinen ja purin kaiken hoitajaan, valitettavasti. Sanoin hänelle, että en voi mitään, että haluan, että asiat toimisivat, koska minulle on tehty vähä aika sitten maksansiirto ja sen jälkeen on ollut hankaluuksia ja olen tarkka asioistani. Halusin, että hän kertoi minulle verikoe arvoni, jotta tiesin suurinpiirtein missä mennään. Lääkeainepitoisuudesta pystyin päättelemään, että lääkärin tarvisi tehdä annostukseen muutoksia, koska se oli liian korkea. Ongelma oli vain, että ei ollut ketään lääkäriä. Hoitaja sanoi, että hän näkee listalta, että lääkärin olisi pitänyt soittaa minulle, mutta ei ole jostain syystä soittanut, mutta että hän on sanellut minulle kirjeen, jonka hän veisi sihteerille, jotta saisin sen mahdollisimman pian. Hän myös lupasi soittaa, jos kirjeessä on jotain kiireellistä, mutta se tulisi viikonlopun jälkeen maanantaina. Hoitaja käski myös minun ottaa vain vanha annos lääkettäni. Sanoin hänelle, että ei tämä nyt mene ihan niinkuin kuuluisi, koska seuraavat kokeet otetaan taas maanataina ja lääkeainepitoisuus samaten, että kyllä minun kuuluisi tietää oikea annostukseni nyt, jotta lääkehoitoni pysyisi tasapainossa. Minullehan se maksansiirto on tehty ja minä haluan, että se toimii myös tullevaisuudessa, enkä halua mitään vastoinkäymisiä enempää. Kysyin myös, että näinkö tämä menee jatkossakin, että minä saan etsiä lääkäriä kissojen ja koirien kanssa, jotta saisin asiani hoidettua niinkuin pitäisi. Hoitaja pahoitteli, minkäs hän sille mitään mahtoi.

Seuraavana aamuna soitti sitten ennen kahdeksaa joku eri lääkäri ja sanoi, että lääke-annostusta on laskettava. Kysyin hänen mielipidettään arvoistani. Hän sanoi, ettei ole katsonut niitä, ainoastaan lääkeainepitoisuuden. Ja nyt hänellä ei olisi aikaa. Hän lopetti puhelun. Siinä oltiin sitten huuli pyöreenä, että jopas on toimintaa. No, onneksi olin kuullut ne jo aiemmin hoitajalta ja vuosien kokemuksella tiedän, mitä ne meinaavat. Nyt on sitten seuraavan viikon keskiviikko ja sitä kirjettä ei ole edelleenkään näkynyt ja nyt olen koko päivän taas odottanut, koska lääkäri suvaitsee soittaa vai soittaako ollenkaan. Soitin sinne jo itse, mutta lääkärillä oli asiakas paikalla, käskettiin odottaa kiltisti. Pöh, odotetaan odotetaan, mutta jotenkin vain jurppii koko touhu taas. Olisko tarvinnu olla vähän kauemmin Meikus, niin kärsivällisyys olisi kasvanut ehkä hitusen enemmän...

Päivitystä ja ilonaiheita

Lääkärisetä sitten soitti ja kertoi viimeviikkoisen töpeksinnän syyksi, että he olivat hukanneet minun uuden puhelinnumeroni, joka on ollut käytössä jo kuukausia ja jonka olen heille ilmoittanut silloin heti. Minun tiukka linjani mureni, kun hän ilmoitti, että arvoni ovat nyt laskeneet normaaleiksi. Vau, en voinut olla enää vihainen, olin niin suunnattoman iloinen että, oikein alkoi hymyilyttämään ja teki mieli ottaa pari tanssiaskelta. Ehkäpä tuo möykky kyljessäni sittenkin on alkanut pelittämään kunnolla, yhteistyössä kroppani kanssa, vaikka olenkin hieman epäillyt ja ihan vain sen takia, etti pety hirveästi, jos tulisi takapakkia. Minä jo ehdin ajatella olevani joku ainainen Aku Ankka maksan suhteen, joka kerää kaikki hankaluudet. Mutta, tässä sen näkee, aina on toivoa ja sitä ei pidä hukata minnekkään. Kyllä noi lääkärisedät ja -tädit osaavat Meikussa hommansa. Nyt voin sanoa, että joskus se kipu on tie onneen ja autuuteen, eli onneksi kärsin kivut kanitipassa, jotta hyljintä saatiin kuriin.

Niin, meillä kaikilla on erilaisia kokemuksia lääkäreistä, hoidosta ja sairaaloista. Jokainen meistä kokee kaiken tavallaan, ei ole yhtä oikeaa, eikä yhtä väärää tapaa, minullakin on kokemuksia laidasta laitaan, niin hyviä, kuin huonojakin ja sitten on sellaisia surkuhupaisia, että laittaa miettimään, että voiko niin oikeasti tapahtua. Kirjoitan niistä huomenna lisää ja saatte ottaa kantaa ja kertoa omista kokemuksistanne, jos haluatte. Ihan mielenkiinnolla haluaisin vertailla, mitä muille on tapahtunut...

Minulla itselläni on kokemusta sekä hoitajana olosta, että potilaana olosta. Hoitajana minulla on omat periaatteeni, joita noudatan ja joista en tingi, kohtelen asiakkaitani, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan, kun olen sairas, kipeä ja toisten avun varassa, kun olen sisältä avuton ja tuntuu, että olen eksyksissä tunteideni ja ympäröivän maailman kanssa, silloin haluan, että minulle annetaan aikaa, että minun kanssani puhutaan, muustakin, kuin pakolliset heit ja lääkejutut. Haluan, että joku uskaltaa koskettaa minua silloin, kun olen ihan rikki ja kyyneleet polttavat silmissä ja minulla ei ole ketään muuta lähellä, joka lohduttaisi. Itse olen hoitajana juuri tuollainen, jään aina suustani kiinni, halaan, taputan kädelle, olkapäälle, pidän vaikka kädetä kiinni, jos asiakas niin haluaa. Eräs viisas vanhustyönopettajani sanoi kerran, että:" Te saatatte olla asiakkaanne ainut ihminen, joka käy hänen luonaan, antakaa heille aikaanne ja kohdelkaa häntä persoonana, pidelkää häntä, sillä viime kosketuksesta saattaa olla aikaa ja kosketus parantaa tavallaan ja luo paremman luottamussuhteen välillenne". Ja niin se on, kotihoidossa työskennellessäni olen törmännyt moneen vanhukseen, jotka todellakin odottavat sitä edes yhtä halausta silloin tällöin. No joo, kaikille ei ole helppoa mennä koskemaan vierasta ihmistä, mutta kyllä sen huomaa, kuka on sellainen lähestyttävä ja kuka pitää suojamuuria ympärillä. Minä olen halailija, myönnän ja meitä on töissä kaksi tällaista. Täytyy sanoa, että sydäntä lämmittää, kun kuulee töistä terveisiä, että asiakkaat kaipailevat minua jo takaisin ja eräs kuulemma kaipaa juuri sen takia, kun aina halaan häntä ja ikinä en ole lähtenyt hänen luotaan, ilman, että olisin kammannut hänen hiuksensa. Ajattelinkin, että menen huomenna yllättämään hänet...=)

2 viikkoa kotona

No niin, tässä on tullut oltua kaksi viikkoa kotona ja täytyypi sanoa, että hyvältä tuntuu. Voisin sanoa, että olo on kohentunut kerta heitolla kunnolla ja jaksan tehdä jo aika pitkiä kävelylenkkejä. Onneksi on ollut kauniita ilmoja, mitä nyt viileitä välillä, mutta onneksi vaatekaapista saa lämmintä päälle. Rappusissa tuntuu vielä jaloissa, että kunto ei ole ihan kohdillaan, mutta muuten tämä rouva on muuttunut aikas vikkeläksi kintuistaan. Kiitos kuuluu kyllä suurelta osin miehelleni, joka jaksaa sinnikkäästi repiä minua ulos, vaikka välillä laiskotuttaakin...ja paljon, myönnän=)

Ensimmäinen viikko meni kotona ihan totutellessa taas siihen kodin arjen rytmiin. Tytär lähtee kerta joka aamu 9:ksi kouluun, niin herätys on puoli 8 aamulla. Siinä sitten pistellään aamupalaa yhdessä poskeen ja tämä äiti huitaisee kasan lääkkeitä samalla. On muuten yllättävän paljon ja kaikki uusia lääkkeitä. Olenkin miettinyt, että mitäs teen vanhoille lääkkeilleni, joihin kuitenkin on rahaakin mennyt, en viitsisi apteekin roskiinkaan laittaa. Hih, tarvis olla oma kirppis tuollaisille...multa löytyisi Azamunia, Prednisolonia, Prednisonia, Propralia, Spiresistä ja Furesista...just olin ehtinyt täyttää lääkekaapin. Tiedän, kyllä, että omia lääkkeitä ei koskaan saisi antaa kelleen, mutta jos jollain olis näille tarvetta, jos ne kuuluvat lääkelistalle, niin minulta saisi. Tai sitten pidän muistona vain tuolla kaapissa...

Olimme joella veneilemässä yhtenä kauniina päivänä

Niin, sitten aamupalan jälkeen olen sitten tehnyt mitä mieleeni on tullut, olen kyläillyt sukulaisten luona, käynyt kaupassa, mennyt pyöräilemään tai kävelemään ja välissä huilannut ja katsonut telkkua. Kodin olen rauhoittanut vain meille. Kyläpaikoissa olen tarkka, en mene, jos joku on kipeä ja kädet pesen aina ja ostinpa pienen matka käsidesipullon, joka kulkee mukanani joka puolella, kaupassa käyn silloin, kun siellä ei ole paljoa porukkaa eli joko heti aamusti tai sitten salkkareiden aikaan ja minulla on aina joku toinen mukana, joka kantaa kauppapussit, kerta itse en vielä saa kantaa kiloa kahta enempää. Onneksi tuokin rajoitus loppuu kohta.

Isän luona kissoilla oli herkkupäivä kalan suhteen

Isä oli käynyt kalassa ja saanut kunnon saaliin, käytiin katsomassa mitä he touhusivat

Toinen viikko kotona meni todella mukavasti ja veriarvot olivat laskeneet huimasti, olivat melkein normaalit ja mielikin koheni entisestään. Elämä tuntuu nyt hyvältä, jotenkin kevyemmältä ja valoisammalta. Ainut harmi mitä minulle on tullut, on migreeni, joka kolkuttelee otsaani ja päätäni kerran viikossa, oikein kunnolla. Olenkin miettinyt, että mahtaako se johtua jostain lääkkeestä vai kenties silmistä... täytyy tarkkailla.

Maksani jakselee hyvin tuossa kyljessäni, en enää "tunne" sitä, ainakaan jatkuvasti, pystyn nukkumaan kummallakin kyljellä ja jopa vatsalla olo onnistuu. Mitään kipu tuntemuksia ei ole, eikä ole ollutkaan melkein ollenkaan koko aikana, eli olen päässyt aikas vähällä. Salamatkustajani on kotiutunut näemmä ja kroppani on alkanut hyväksymään uuden tulokkaan. Lääkkeistä on tullut nestettä, ja kuukasvoisuutta ja ihokarvat ovat todellakin kasvaneet ällistyttävää vauhtia. Nyt peilistä katsoo erinäköinen nainen, kuin ennen leikkausta ja täytyy sanoa rehellisesti, että kyllä se hieman kirpaisee ja on ikävä vanhaa minää, mutta aikansa kutakin, nämäkin oireet pitäisi hävitä josain vaiheessa ja siihen asti katselen melko kriittisesti itseäni, kuitenkin niin että ymmärrän kyllä sen, että kaikella on hintansa ja mieluummin minä olen nyt tällainen, kuin että olisin arkussa puolen vuoden päästä. Ja kyllä minä tähän totun, kun saan vähän väriä hiuksiin ja vaikkapa uudet ripset piristyksesksi...

Vähän on posket kasvaneet...sivukuvassa näkyisi parhaiten, kuinka korkeat poskipäät minulle on muodostuneet...

Jatkanpa huomenna näistä mietteistä=)

40.päivä ja kotiinpääsy

Viime maanantaina koitti minun odotettu päiväni, kotiutuminen. Arvot olivat laskeneet hyvin ja vointi oli hyvä ja sanoin lääkärille, että eikö se ole ihan sama makaanko kotona vai sairaalassa. Hän oli samaa mieltä ja niin sitten kotiuduin ison kasan lääkkeitä kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että kiitos Suomen Kela systeemille, nuo lääkkeet meinaan maksaisivat mielettömästi ilman korvauksia, ei muutama tonni riittäisi.

Nyt olen ollut sitten melkein viikon kotona ja hyvältä tuntuu. Olen vähän liikuskellut, parissa paikassa vieraillut, kaupassa käynyt siskon kanssa ei-ruuhka aikaan ja kotona vain köllötellyt ja ollut. Suorastaan olen nauttinut olostani, kun ei pistellä ja tökitä ja kysellä koko ajan jotain.

Ajattelin edelleen pitää blogia, mutta en pakosti kirjoittele joka päivä, mutta joka viikko kuitenkin. Tulen kertomaan miten tämä kotona olo sujuu ja mitä lääkärikäyntejä yms. tulee ja mitä milloinkin tapahtuu. Nyt tuntuu hyvältä ja elämä hymyilee auringon kanssa kilpaa ja ajatus maksansiirrosta näin sen kokeneena tuntuu todellakin hyvältä ratkaisulta, joka auttoi minun olooni ja nyt uskaltaa taas suunnitella eteenpäin  elämää.

39. päivä Paluu sairaalan arkeen

Kyllä on ollut ihanaa aikaa kotona. Tyttären kanssa olimme kahden, hän sai laatu-aikaa, katselimme piirrettyjä, syötiin kaikkea hyvää, löhöttiin sohvalla, naurettiin paljon ja vain olimme. Minun äitini tuli käymään, niin tyttäreni oli heti ovella vastassa ja sanoi mummulleen, että mitä sinä täällä teet, kyllä minä pidän huolen omasta äidistäni! Hih, kyllä minulla on tomera tyttö:)

Päivällä menimme siskoni luokse, joka oli tehnyt superhyvää ruokaa äitienpäivän kunniaksi, jälkkärikin oli hyvää. Itse sain nupultani lahjaksi kukkasen, itsetehdyn kortin ja kaulakorun. Pidän korua nytkin, se on oikein kaunis. Kaiken on kruunannut kaunis, aurinkoinen sää.

Nyt illalla koitti paluu sairaalan vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Sain saman huoneen, kuin aiemminkin eli yksityishuoneessa ollaan sillä eroituksena, että enää en ole eristyksessä, eli olen pöpötön:) Tiesin sen.

Nyt minulla on hyvä olla, vähän väsyttää, mutta se on ihan normaalia väsymystä, kun koko päivän on ollut ohjelmaa. Jotenkin vain tuntuu tosi hyvältä. Olen hirmuisen onnellinen ja odotan, että pääsen vallan pois.

Hyvää äitienpäivää kaikille!

36.-38. päivä Oleilua ja kotiloma

Torstai ja perjantai olivat ihan samanlaisia päiviä, yritin liikkua kanttiinissa ja yleisillä käytävillä ja vieraita kävi paljon. Aika kului niin nopsaa etten ehtinyt kirjoittelemaan, illan tullen olin väsynyt ja nukahdin nopeasti. Olo oli hyvä, levollinen ja onnellinen. Varsinkin, kun arvot ovat laskeneet hyvin eli hyvällä mallilla ollaan. Mutta, edelleen on vähän varautunut olo, ei nuolaista ennenkuin tipahtaa...

Perjantaina sain onnellisen jymy-yllätyksen... Lääkäri tuli ja sanoi, että pääsisin koko viikonlopuksi kotiin! Olin, että OIKEESTI, pääsenkö!? Se oli paras uutinen aikoihin:) Soitin heti sukulaisille, että kuka hakee ja appiukkohan se sieltä sitten tuli hakemaan ja kotimatka alkoi...

Kotiinpäästyäni kävin heti kaikki huoneet lävitse ja siinä sitä sitten kyyneleet vain valuivat, kun olin niin onnellinen ja helpottunut. Olin vihdoinkin omassa kodissani. Minä ja rakkaani.

Ilta kotona sujui hyvin ja tyttäreni passasi minua ja oli oikein avulias äidin kulta. Minun pieni rakkaani. Mieheni on reissussa tämän viikon, joten harmi, kun häntä en nyt nähnyt ja saanut olla hänen kanssaan. Ensiviikolla sitten...
Kyllähän se kotona olo voimille ottaa, kun tarvii enemmän tehdä itse, mutta on se sen arvoista. Illalla tuli uni hyvin ja nukuin omassa sängyssä sikeästi. Ihana tunne.

Lauantaina, eli tänään olen ollut siskoni luona ja katsellut ja kuunnellut, kun lapset leikkivät. Elämä tuntuu normaalilta. Pyrin olemaan ajattelematta, että huomenna täytyy palata sairaalaan. Nyt nautin tästä ja olen iloinen ja onnellinen kaikesta, mitä nyt koen ja että saan olla rakkaitteni seurassa. On ihanaa tietää olla rakastettu ja tietää, että minusta pidetään huolta. Huomenna on äitienpäivä ja me juhlimme sitä siskoni luona ja täällä on kuullemma yllätyksiä luvassa....

35. päivä Migreeni

Aamu oli kaunis ja yö tuli nukuttua, kuin tukki, mutta silti aamulla päässä tuntui jomotusta ja tykytystä oikeassa ohimossa. Sanoin siitä hoitajalle, mutta se nyt sitten varmaan hukkui siihen, kun hänellä oli kiire ulos huoneesta eristysvaatteissaan...Niin, osa hoitajista tulee normaalisti huoneeseen ja heillä on aikaa puhua ja osa taas tulee täysissä suojatamineissa ja hyvä, kun ovat 10 sekunttia täällä ja poistuvat kiireesti. Siis, hei, oikeasti, tämä on niin naurettavaa! Itsekin olen töissäni oikeasti joutunut tekemisiin mrs-potilaiden kanssa, mutta aina minulla on silti ollut aikaa puhua ja seurustella hetki heidän kanssaan ja jos suojat ovat olleet pakollisia, olen pyrkinyt siihen, että tilanne tuntuisi mahdollisimman normaalilta.  Ja koska minut on juuri Helsingissä testattu, tiedän ettei minulla ole kyseistä pöpöä ja se kyllä lukee papereissani, joten tunnen välillä tämän touhun todella naurettavaksi. Ja kyllä, tiedän, tämä on suojakeino ja sillä pyritään vain hyvään ja se tehdään kaikille, mutta siltikin ärsyttää tuo kohtelu. Ihmisiähän me olemme silti kaikki ja ansaitsemme hyvän, ihmisarvoisen kohtelun, olimme me sitten minkä asian takia tahansa sairaalassa.

Minun päänsärky paheni lopulta siihen, että aloin oksentamaan ja kaikki tuli ulos, juuri kun minulle tuli vieraita. Oikein harmitti. Kutsuin hoitajan paikalle ja onneksi juuri tuollainen pelkäämätön hoitaja tuli ja hän kävi katsomassa mitä saan ottaa ja kun tilanne oli se, että sairaalassa ei ollut kyseistä lääkettä, lähti tämä hoitaja itse hakemaan sitä apteekista. hän toi minulle sellaisen kerta nenäsuihkeen, joka auttoi todella nopeasti, vei kivun pois ja pahaolo helpottui ja lopulta tuli uni. Vieraat olivat luonani, siskoni ja tätini ja he olivat ihania, auttoivat minua ja hoivasivat.

Sain lahjaksi tällaisen ihanan Kalevala korun Siivet kaulakorun. Se tuottaa kuulemma onnea ja suojelee...

Lääkärinkierrolla oli sitten uutisena se, että en pääse täältä niin vain pois, vaan joudun olemaan ainakin ensi maanantaihin asti täällä ja silloin katsotaan asiaa uudestaan. Sain luvan sunnuntaina päiväkäyntiin kotona, odotan sitä, sillä olen kuullut pikkulinnuilta, että tälle äitimuorille oltaisiin suunniteltu pientä yllätystä...Onhan tuo kotikäyntikin jo jotain ja ties vaikka tiistaina pääsisi pois vallan. Kyllähän tämä sairaalassa olo ottaa päähän, mutta kyllä yksi viikko nyt vielä menee...kai... Kyllä te sitten kirjoituksista tulette huomaamaan=)

No niin, nyt sitten taas unta palloon ja katsotaan mitäs huominen päivä tuo tullessaan... Toivottavasti jotain hyvää=)

34. päivä Siirto keskussairaalaan, lähelle kotia

Aamu valkeni kauniina, aurinko paistoi ja itse heräsin jo ennen hoitajan aamukäyntiä. Tänään olisi jännittävä päivä, verikokeet ratkaisisivat, että pääsisinkö jatkamaan matkaa kohti seuraavaa etappia, oman alueeni keskussairaalaa. Kävin ajoissa suihkussa ja sitten vain odotin. Lääkäreitä sai tänään vähän odottaa, mutta kyllä he sitten saapuivat, samalla miehityksellä, kuin eilenkin. Sanoivat sitten heti, että arvot laskeneet ja siirto onnistuu. Kyselin heiltä vielä kaikenlaista ja he vastailivat minulle ja mieleni rauhoittui. Tuntui oikein hyvältä. Sovimme, että seuraava käynti on kuukauden päästä, jolloin vietän yhden yön taas Meilahden täysihoitolassa.

Heti, kun sain luvan siirtyä, vaihdoin ihan omat vaatteet päälleni ja voi, kun se tuntui hyvältä näyttää melkein "normaalilta" ja laitoinpa  heti ripsiväriäkin=) Hih, oli vain ihan pakko. Hoitajat laittoivat minun papereitani kuntoon ja kävin kanttiinissa hakemassa pari tuliaista omalle pikkuiselle sekä siskon pikkuiselle, molemmat saivat pehmoiset pehmolelut. Taxi tuli hakemaan klo 14 ja sitten alkoi matka kohti seuraavaa etappia.

Haikeus ja odotus

Heti, kun lähdimme liikenteeseen aloin ihmettelemään itsekseni luontoa, kaikki oli niin vihreää ja kaunista. Vähän oli luonto muuttanut muotoaan siitä, kun kuukausi sitten kurvasin Meilahteen. Ja niin olen muuttunut minäkin. Siinä muistellessani sitä tuli oikein haikea, surullinen olo ja kyyneleetkin tulivat silmiin. Mieleeni tulvi tunteita, jotka muistuttivat kuukauden takaisesta taximatkasta ja sen tuomasta tunne myrskystä. Ei sitä pysty unohtamaan, se on syöpynyt minun sisimpääni. Muistelin sitä, miltä tuntui ottaa askel tuntemattomaan ja jättää perhe taakseni, kun ei ollut tietoa, miten tässä tulee käymään ja kuinka kauan matkaani menee. Muistin sen, miten elämä meni filminauhana silmissä ja mieleen tulvi kasa rakkaita muistoja elämän varrelta, mietein elämää ja kuolemaa, mietein tulevaisuutta, toivoin, uskoin ja luotin, olin täynnä rakkautta, jota sain läheisiltäni lähtiessäni reissulle, joka mullistaisi elämäni. Minä olin täynnä toivoa elämästä, olin jännittynyt, mutta kuitenkin helpottunut. Noita minä ajattelin tänään ja annoin kyyneleiden tulla, että mieleni puhdistuisi ja se auttoi. Loppumatka meni hyvin ja mieli oli kevyt.

Kuva Helsingin päästä, taxin ikkunasta

Vihreältä näyttää

Samanlainen kuva, kuin mennessä=)

Sairaalaan päästyäni minut ohjattiin yksityishuoneeseen, eristykseen, mutta onneksi täällä on isot ikkunat. Hieman viileää on, täytyy pyytää lisää lämpöä tai yhden peiton lisää. En minä nyt kipeäksi täällä halua. Minusta otettiin mrs-näyte ja siihen asti kun tulokset tulevat, liikkumistani on rajoitettu. Kanttiinissa saan käydä, mutta tämän osaston päivähuoneessa ja käytävillä en saa oleilla. Syynä on, etten minä saa tartuntaa kenestäkään ja minä en tartuta ketään, jos minulla sattuisi olemaan jotain. Nyt sitten vain odotan tuloksia, jotta tämä oleilu helpottaisi, ei tuntisi itseään vangiksi. ja tietysti odotan, että pääsen täältäkin pois ja koti kutsuisi.

Minulla kävi täällä heti vieraita, veljeni ja tyttäreni. Oli suurenmoista nähdä heidät ja tyttäreni antoi monen monta pusua minulle sekä halausta, oli niiiiin hyvä olla ,että! Ja oli ihana nähdä tyttäreni hymyilevän ja nauravan, tuntea hänen kätensä kaulani ympärilläni tiukassa halauksessa<3 Minun pieni rakkaani. Kohta pääsen kotiin, peittelemään hänet illalla sänkyynsä ja lukemaan hänelle iltasatuja, olemaan läsnäoleva äiti. Nyt on hyvä mennä nukkumaan, kun tietää, että kaikki on lähempänä. Huomenna jatketaan taas, täältä uudesta osoitteesta=)

Porissa ei ollut niin vihreää

Porissa, sairaalan parkkipaikka vasemmalla edessä

Porin keskussairaala, määränpää 2