6 kuukausi

Meilahdessa

Tämä kuukausi alkoi Meilahden käynnillä, oli puolivuotis tarkastus. Olin yötä hotelli Haagassa sairaalan piikkiin. Ihan siisti paikka oli. Yötä vain kiusasi migreeni kohtaus, joka sitten kesti koko yön, enkä saanut juuri nukutuksi. Aamulla, kun katsoin peiliin, näin turvonneet silmäluomeni, joihin ei sitten auttanut niin mikään poppaskonsti. Menin sairaalaan puoli kahdeksaksi ja siellä otettiin heti verikokeet. Kokopäivän vietein siellä päivähuoneessa ja siellä seuranani oli nuori mies, joka kävi alkutestestejä lävitse. Oli mukavaa, kun oli juttuseuraa, meinaan jos häntä ja hoitajia ei oteta laskuun, niin siellä ei käynyt ketään potilaista.

Eräs hoitaja oli ihana, kun mentiin puntarille ja huokaisin painoni nähtyäni. Hän kysyi, harmittaako minua se painon nousu ja tunnenko olevani lihava. Sanoin, että kyllä harmittaa, kun on joutunut vuosien varrella monta kertaa saman tilanteen eteen ja tietää, kuinka helposti sitä turpoo, mutta kuinka hitaasti taas se paino laskee. Hän sanoi minulle, älä huoli, et sinä lihavalta näytä, olet vain söpösti pyöreä.

Lääkärinkäynnillä Helena oli kierrolla. Hän ihmetteli taas pyöreitä poskiani. Sanoin, että olen alkanut jumppailemaan säännöllisesti ja muutenkin liikkumaan ahkerasti ja olen katsonut tarkkaan mitä suuhuni olen pistänyt, mutta siltikään paino ei liiku mihinkään suuntaan. Hän sanoi, ettei se putoakkaan, kun kortisoniannokseni on vielä niin suuri, mutta että nyt se pudotetaan heti niin alas, että jotain alkaa tapahtumaan. Hän sanoi vielä, että juhannuksena minulla olisi pienet sirot posket. Kerroin hänelle myös lisääntyneistä migreenikohtauksista ja hän sanoi, että täytyy mennä neurologille, jos sieltä saisi estolääkken tähän vaivaan. Helena sanoi, että minun arvoni ovat todella hyviä ja ovat pysyneet hienosti alhaalla. Minulla on kuulemma kaikki veriarvot niin hyviä, että se on kuulemma harvinaista ja saan olla ylpeä niistä. Jotenkin vain tuollaisen kuuleminen saa hyvälle tuulelle ja tulee olo, että olen minä jossakin onnistunut ja en ole ihan niin epätäydellinen yksilö.

Kotona

Töihin paluu kutkuttaisi mielessä kovasti, mutta nyt noi migreeni kohtaukset ovat lisääntyneet niin ja tulleet pahemmiksi, että ennen en pystykkään miettimään mitään siihen suuntaan, kunnes joku apu löydetään tuohon vaivaan. Nytkin eilen oli niin paha kohtaus, että heräsin aamuyöllä 3 aikaan siihen, kun päätä särki julmetusti ja kävin ottamassa siihen sen teholääkkeen. Mutta ei, nyt se ei taaskaan enään auttanut vaan pari tuntia pyörein vain sängyssä niin, etti miehenikään enää pystynyt nukkumaan ja lopulta kuuden aikaan sitten tuli yrjö kylään ja halailin vessanpönttöä melkein yhteen assti päivällä. Aamulääkkeetkin uskalsin ottaa vasta sen jälkeen, jotta pysyisivät sisällä. Päänsärkyä kesti ihan iltaan asti ja olo oli kyllä sanoinkuvaamattoman kehno. Huumori on kyllä tuosta loppunut jo ajat sitten. Onneksi nyt tuli tieto, että pääsen perjantaina neurologin vastaanotolle ja aletaan etsiä helpotusta tähän vaivaan. Toivottavasti joku apu löytyy.

Jumpassa olen käynyt nyt jokaviikko ja viimeviikolla aloitin kuntosali harjoittelun. Kunto-ohjaaja teki minulle oman saliohjelman, jota noudatan nyt 6 viikkoa ja sitten sitä muokataan tarpeen mukaan vaativammaksi. Hitsi, kyllä se tuntui hyvältä piiitkän tauon jälkeen. Kiva tunne, kun huomaa, miten elämä virtaa taas suonissa ja on energiaa touhuta. Ajattelinkin laittaa itselleni tavoitteen ensi kesään, että silloin olisin kunnossa, mutta tietysti täytyy olla realistisia ja muistaa, että matkanvarrella voi sattua mitä vain. No mutta, se mikä ei tapa, vahvistaa ja aina voi aloittaa alusta, entistä vahvempana ja viisaampana.

Keramiikka-kurssi taas tuo toisenlaista virtaa elämään, se saa luovuuden pulppuamaan ja pystyy ajattelemaan ihan muita asioita. On ihanaa nähdä oman kättensä jälkiä ja huomata, että minä osaan=) Jäin ihan koukkuun siihen, heh, minä olenkin tälläinen hurahtelija, joka menettää heti sydämensä, kun tulee jotain tuollaista vastaan. Olen aina rakastanut tehdä käsillä kaikkea, nytkin mietin josko menisin askartelija-koulutukseen...

Mietteitä nyt ja tulevasta...

Niin, sitä välillä miettii paljonkin näitä asioita ja kelailee kaikenlaista. Sen olen päättänyt, että en enään siirrä asioita huomiseen, jos sen voi tehdä tänäänkin, sillä tästä elämänkulustahan ei kukaan tiedä, miten se oikein meitä kuljettaa ja mikä on se määränpää ja pysäkki, johon lopulta pysähdymme. Kyllä elinsiirto muutti minua, henkisestikin, jotenkin sitä on herkempi asioille. Enään en sano lapselleni, että joo joo, katsotaan myöhemmin, vaan sanon, että äiti tulee heti ja reagoin heti hänen juttuihinsa, sillä oikeasti, mihin minulla mukamas on aina silloin kiire, kun toinen haluaa pienen hetken minun kanssani. Nykyään sanon herkästi läheisilleni, että rakastan heitä, sillä miksi pantata sitä sanaa rakkailtaan, sillä voi tulla hetki ettei sitä pystykään enää sanomaan... Nykyään sitä lukee ja kuuntelee ympäröivää maailmaa tarkemmin, sitä haluaa olla kartalla kaikesta ja yrittää vaikuttaa edes johonkin, auttaa sen minkä pystyy. Se, että minä sain uuden mahdollisuuden, sai minut tajuamaan, kuinka hienoa tämä kaikki elämässä on, vaikka onkin niitä huonoja hetkiäkin, mitään en vaihtaisi pois. Niin, anna hyvän kiertää...Tee pieni hyvä teko, aina silloin tällöin ja se voi moninkertaistua tulevaisuudessa ja se voi olla edes se pieni hymy toiselle, vieraallekkin, joka saa aikaan hyvän olon ja tunteen, että välitetään.

Tulevaisuus on aina huomisessa, nykyisyys on tässä hetkessä ja menneisyys on eilisessä... Huominen tulee aina auringon noustessa ja sillon tietää, että kaikki on vielä mahdollista, jokainen aamu on uusi puhdas paperi, jonka voi värittää haluamillaan väreillä ja kirjoittaa vaikkapa ihan uuden tarinan, juonenkäänteen tai jatkaa siitä, mihin eilen jäätiin. Elinsiirto on mahdollisuus elämään, onneen ja unelmiin. Ilman sitä, monet meistä, eivät voisi enään odottaa tulevaisuutta riemuissaan, vaan heidät olisi kahlehdittu siihen tunteeseen, että kaikki oli jo eilisessä ja edessäpäin ei olisi enään mitään saavutettavaa....Olkaamme siis onnellisia tästä mahdollisuudesta ja tuetaan toisiamme ja hymyillään, kun tavataan!

Vaikka säät ovat kylmät ja sateiset, siltikin toivotan aurinkoa elämäänne!=)<3

Kurkussa asuu kaktus

Eilen aamulla, kun heräsin, tunsin heti epämiellyttävän tunteen kurkussani. Sattui niin pirusti, kun nielaisi ja edes juominen ei auttanut, vaan sekin tuntui pahalta. Tänään sama juttu ja välillä viluttaa kovasti. Harmittaa, nyt kun on säilynyt näin kauan terveenä niin en minä kyllä juuri nyt mitään flunssaa halua. Minun tuurilla siitä tulee joku keuhkokuume tai keuhkoputkentulehdus, meinaan kurkunpäässä tuntuu sellaista ärsytystä joka säteilee alaspäin ja tulee välillä kuivaa yskää. Onneksi ei ole vielä kuumetta noussut, vaikka olo onkin hieman vetelä. Tässä minä olen maannut sohvalla kokopäivän, kuin vanha lahna. No, otetaan muutama päivä rauhallisesti ja jos oireet pahentuvat ja kuume nousee, niin sitten soitan lääkäriin ja kysyn neuvoa. Itse ei oikein pysty nyt enää itseään lääkitsemään, kun saan ottaa päivässä tarvittaessa 1kpl 400mg:n Buranan, eli ei sillä flunssaa ja sen oireita nujerreta...

Olin sitten keskiviikkona silmälääkärissä ja hän sanoi testien jälkeen, että minun silmissäni ei ole mitään vikana, ainoastaan pigmenttiä on liikaa, mutta ei paljoa ja sillekään ei tehdä mitään. Epäili, että syy on neurologinen tai sitten lääkkeitten aiheuttama. Eipä se paljoa auttanut ja lohduttanut tässä tilanteessa, kun oikeasti näkee niinkuin jonkun kalvon läpi eikä pysty katsomaan oikein tarkasti. No, ensiviikolla menen Meilahteen, niin kysyn siellä sitten.

Huomenna aion mennä vaikka mikä olisi, niin keramiikkakurssille, jolle olen ilmoittautunut. Olen haaveillut siitä jo kauan, mutta aina työt ovat olleet esteenä, mutta nyt kun on tätä "vapaata" niin ajattelin heti hyödyntää sen jollakin kivalla, mieltä piristävällä ja inspiroivalla jutulla=)

Mutta joo, aurinko paistaa tänään pitkästä aikaa ja muutenkin tuntuu hyvältä. Olen opetellut olemaan niin, etten stressaa ihan kaikesta ja mielestäni olen onnistunut ihan hyvin. Pientä marmatusta välillä, mutta se kuuluu asiaan. Kaikkea hyvää kaikille=))

5.kuukausi menossa ja ripsipulmia ja muuta pulmaa...

Viisi kuukautta on mennyt leikkauksesta ihan hurjan nopeasti, no ehkä siihen on vaikuttanut se, että tässä on tapahtunut yhtä sun toista, niin hyvää kuin pahaakin. Ollaan itketty surusta ja naurettu ilosta, eletty elämää ja nautittu hetkistä rakkaitten kanssa ja vain oltu arkisten asioiden parissa. Mutta, mitään muuta en kaipaakaan tällähetkellä, olen nyt melko tyytyväinen...

Kuukausi sitten meidän perheessätapahtui tapaturma, kun tyttäreni putosi kiipeilytelineeltä ja mursi ranteensa todella pahasti. Sinne asetettiin piikki pitämään ranteen luita paikoilla ja ohjaamaan ne oikeaan asentoon ja se  luu lyheni hieman. Hienosti neiti on kaiken kestänyt ja minä olen ollut hänen mukanaan aina, kun on ollut niitä lääkärijuttuja, hän kysyykin minulta aina neuvoa silloin,jos sattuu tai pelottaa, kerta tietää, että äitiin voi aina luottaa. Tämä mennyt kuukausi onkin aikalailla mennyt juuri tuossa, pikkupotilaan auttamisessa. Kyllä siinä itselläkin itku tuli, kun näki kuinka paljon tytärtäni sattui, eikä pystynt itse tekemään juuri mitään. Olen hyvin kiitollinen siitä, että kun nuppuni leikattiin yöllä, sain oman sängyn hänen huoneestaan ja sain olla siellä yötä. Ei siinä nukuttua tullut, kun jännitti niin paljon, mutta helpotti, kun sai olla siellä lähellä. Onneksi nyt ollaan loppusuoralla ja ensi viikolla poistetaan kipsi ja piikki. Selvittiin siitäkin.

Sivuoireita

Itselläni taas on ilmaantunut uusia sivuoireita, kuten silmäripsien lähteminen ja migreenikin on pahentunut entisestään ja nyt se vaivaa jo useamman kerran viikossa. Näköhäiriöt ovat lisääntyneet ja mustelmia tulee tosi herkästi ja ihan itselläänkin. Ripset todellakin lähtivät joukkopaolla pois ja jäljelle jäi sellaiset pienet tumpit. Sanoinkin, että silmäni näyttävät ihan kaljuilta ja oudoilta. Eilen kävin laittamassa itselleni ripsipidennykset ja heti tuntui paremmalta=) Turhamaista? Kenties, mutta mitäpä ei tekisi sen eteen, että tuntisi itsensä omaksi itsekseen eikä joksikin vieraaksi, joka tuijottaa joka aamu peilistä pullealla naamallaan ja jonka kroppa on turvonnut niin, etteivät vanhat vaatteet mene päälle kunnolla. Niskasta pitäisi ottaa kiinni itseäni, oikein kunnolla, mutta välillä se vain tuntuu niin pirun vaikealta.

Välillä on vaikeaa itsensä kanssa, kun todellakin on muuttunut niin paljon  menneen vuoden aikana, sitä on uudistunut niin henkisesti kuin fyysisesti. No toi fyysinen muutos on osin omaa syytä, kun tietyt asiat jotenkin pelottavat vielä ja ei ole uskaltanut ottaa haastetta vastaan ja katsoa, paljonko sitä oikein jaksaa ja kykenee. Itselläni se tulee siitä kipu kammosta, kun nyt menneen kesän aikana on tehnyt jotain raskaampaa, tuntee sen möykyn, salamatkustajan heti kyljessä ja tulee sellainen tykyttävä olo. Ja yksi syy on turhautuminen, vaikka kuinka poljin joka päivä sen tietyn kilometrimäärän ja vähän enemmän ja katsoin tarkkaan mitä suuhuni pistin, niin silti vaaka ei osoittanut mitään merkkejä siihen suuntaan, että siitä olisi jotain hyötyä. Turhauttavaa!! No, ensiviikolla aloitan ohjatun jumpan ja zumpan...olen punainen pallurainen siellä, joka hikoaa ihan sikana=) Hikoilu on meinaan lisääntynyt ihan hurjasti.

Sitten se migreeni. Se on kyllä sellainen murheenkryyni että!! Migreenipäivänä ei pysty tekemään mitään, se invalidisoi ihan kokonaan. Viimekerralla, kun se tuli kunnolla, oksensin heti aamulääkkeet pois. Soitin sairaalaan ja sieltä käskettiin ottamaan ne sitten uudestaan, kun olo olisi parempi. Ja niin teinkin. Sitä vain heti alkaa kelaamaan, että entäpä jos se heti vaikuttaa hyljintään, kun tulee tollaista ylimääräistä. Plääh! Ensi viikolla minulla on se silmälääkäri ja kenties silloin saan jotain apua tähän pulmaani ja nyt maksatohtori sanoi, että täytyisi keskustella neurologin kanssa, jos sieltä puolelta löytyisi helpotus.

Hyviä asioita

Kaikki nuo sivuoireet kuitenkin ovat vielä pientä siihen verrattuna, millaista se elämä oli tosiaankin vuosi sitten. Silloin oli aika lohdutonta, nyt sentään on toivoa ja kaikki edessä. Elämä ei aina tunnu oikeudenmukaiselta ja helpolta, mutta ei siitä luopuisikaan, sillä ainahan on mahdollisuuksia vaikka mihin ja aina sitä välillä yllättyy positiivisesti . Itselläni ilonaiheita on ollut nyt esimerkiksi se, että rakas sisareni sai pienen poikavauvan. Sitä pientä nyyttiä olen nyt käynyt katsomassa useasti ja ihastellut sitä pientä elämänalkua<3Niin, elämä jatkuu ja lisääntyy. Vaikka itse en enää saakkaan lapsia, ja se on ihan sen takia, etten enää uskalla ottaa  riskiä, ja haluan olla äiti tälle yhdelle rakkaalle muruselle mahdollisimman kauan, niin se on hyvä, kun siskot ja veljet lisääntyy, niin siinä sitten saan purkaa vauvakuumettani=)

Arvoni ovat pysyneet hyvinä, eikä niitä ole tarvinnut murehtia. Kipeä en ole ollut ollenkaan, vaikka lapsukaiseni onkin jatkuvasti ollut nyt flunssassa yms., kun koululainen on ja siellä jylläävät pöpöt näin syksyisin. Täytyy varmaan koputtaa puuta...kopkop. Helsinkiin menen ensikuun alussa ja se on 6kk käynti. Olenkin sanonut, että sitten huokaisen, kun vuosi tulee täyteen ja tällä vauhdilla se tulee hetkessä. Vuosi sitten kaikki alkoi kovalla tohinalla, pelonsekaisin tuntein ja elämä tuntui lohduttomalta, mutta tässä sitä ollaan ja voidaan olosuhteisiin nähden hyvin.

Mutta, nyt täytyy lähteä leipomaan kakkua ja cakepopseja, huomenna on tyttären synttärit ja koti täyttyy lapsista...tiedossa ääntä, melskettä, naurua ja ennenkaikkea hauskaa aikaa! Ja niin, jos joku haluaa kirjoittaa yksityisesti, niin sen voi tehdä osoitteeseen: kukkaistuuli@hotmail.com Nyt saan viestit heti, kun hommasin oikeanlaisen puhelimen...

Hauskoja alkusyksyn päiviä teille!

Näitä minä askartelen...

4. kuukausi Heipparallaa, hengissä ollaan

Hei taas! Tässä on tullut nyt taukoa kirjoittelussa, kun kerta olo on ollut niin hyvä, niin olenpa sitten touhunnut kaikenlaista etten ole ehtinyt päivittelemään mitään, aina iltaisin on ollut niin kaikkensa antanut olo, joten olen sitten mennyt höyhensaarille vain.

Sairaala käynti sujui hyvin ja lääkkeitä vähennettiin. Haava on lakannut sattumasta ja siihen auttoi Mepiform. Ainut mikä nyt on kiusannut, on migreeni, joka tulee nykyään usein ja pahempana, herra yrjöä tulee tavattua melkein joka kerta. Ei kiva.

Tässä välissä olen käynyt Porissakin lääkärissä ja tällä kertaa sain oikein hyvää kohtelua ja minua kuunneltiinkin. Sen johdosta pääsenkin ensi kuussa silmälääkärin vastaanotolle, sillä minusta tuntuu, että niissä on jotain häikkää, en näe kauhean hyvin välillä, sillai epätarkasti, en pysty kohdistamaan, tarkentamaan kunnolla.

Olen vähän reissannut siellä sun täällä, kävinpä veljen luona Kajaanissakin ja hyvin meni reissu ja ostosreissut:) Olen ollut yllättävän terve, vaikka lähipiirissä onkin ollut jos jonkinmoista välillä, niin itse olen säästynyt. Luulin, että imaisisin kaikki pöpöt itseeni helposti. Mutta hyvä näin.

Työhön pääsen palaamaan marraskuussa, ensin minun täytyy kuulemma lisätä lihaskuntoani käsissä ja aika huonot ne ovat nyt leikkauksen jälkeen olleetkin. Kuntopyörällä poljen joka päivä 5-6km ja koitan kuntoani silläkin saralla parantaa. Paino tuppaa vain nousemaan, vaikka syöminen on kurissa. Posket eivät ole enää pullistuneet, onneksi, mutta saisivat kyllä jo lähteä pienenemään. Mutta, pieniähän tuollaiset murheet ovat.

Tänään olen hyvin onnellinen, olo tuntuu ihan normaalilta, lääkkeiden otto sujuu rutiinilla ja monet mustat pilvet ovat väistyneet. Tämän kesän elinkin niin, kuin ajattelin, eli tein ja toteutin enkä ajatellut, että sitten joskus. Nyt kun on saanut uuden mahdollisuuden niin minä ainakin käytän sen hyödykseni. Kerran sitä eletään....

3 KUUKAUTISTARKASTUS

No niin, sitä ollaan sitten taas täällä Meikussa vaaleanpunaisissa vetimissä ja katsellaan, kun kello käy tasaisesti eteenpäin ja vasta aamulla tapahtuu jotain. Ja se tapahtuminen tapahtuu verikokeiden muodossa, eli pitkät ovat minulla verikoe matkat...mutta tutulla rutiinillahan tämä jo käy ja jos arvot ovat hyvät, niin koti kutsuu heti. Ja mikäpä niissä nyt vikana olisi, kun olo on niin pirun hyvä.

Olenkin tässä miettinyt TAAS tätä oloani ja ajatellut ja ihmetellyt, miten voikin olo parantua niin kovasti pienessä ajassa. Sanoinkin tässä eräänä päivänä, kun kävin ihania työkavereita moikkaamassa, että tunnen oloni niin hyväksi ja terveeksi, ihan kuin en olisi koskaan ollutkaan hyvin kipeä. Miten sitä unohtaakin ne huonot päivät nopeasti, kun olo kohenee ja mieli tulee pirteämmäksi. Olen täynnä energiaa ja elämänjanoa, olen täynnä unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia...

Ennen leikkausta sanoisin oloni olleen lamaantunut, olin surullinen ja pettynyt itseeni. Koin olevani epäonnistunut yksilö, kun en jaksanut edes kaupassa käydä ilman apua, en jaksanut siivota kotia kokonaan, nukuin jatkuvasti ja koin laiminlyöväni tytärtäni ja mitä kaikkea vielä olikaan muuta sellaista, joka sai mielen apeaksi. Yhdessä vaiheessa mietein, olinko masentunut, mutta en, en ollut, enkä ole edelleenkään. Minulla on liian vahva palo tähän elämään ja minun tukiverkostoni on ihan ihmeellinen, en pysty sanoin sanomaan tai kiittämään heitä kaikesta avusta mitä heiltä sain noina vaikeina aikoina ja nykyäänkin, kun oloni on hyvä, he "tyrkyttävät" apuaan(hyvässä mielessä) ja sanonkin monesti, että nyt haluan tehdä ihan itse, kun kerrankin kykenen taas. Toimintakyky on kasvanut ihan hirvittävän paljon. Luulisinkin, että ilman näitä posken pallukoita, kukaan ei osaisi aavistaa, että minussa olisi jotain vikana ollutkaan, meinaan kyllä kortisoniposket tunnistaa missä vain.

Huomenna sitten taas lääkärijoukon tutkivien silmien eteen, listallani on muutamia kysymyksiä taas, jotka kaipaavat vastauksia...Palaan huomenna asiaan asian tiimoilta. Nyt Meilahden kolmiosairaalan osasto 4B, huone 8 hiljenee hetkeksi ja palaa jälleen asiaan,  kun minulla on jotain järkevää kirjoitettavaa tai jaettavaa. Ja kiitos teille, sinnikkäille lukijoille, teistäkin saan paljon voimaa=) Kaikkea hyvää ja kaunista teillekkin ja nauttikaa tulevista kauniista päivistä=)<3

6. viikko kotona, arpi kiusaa ja harmittaa

Tällä viikolla on ilmaantunut minulle uusi vaiva. Arpi ja sen alue tekee kiusaa ja soitin Meikkuunkin yhtenä päivänä ja keskustelin lääkärin kanssa ja hän sanoi, että vielä ainakaan ei kuullosta hälyttävältä, mutta tarvii tarkkailla sitä.

Jaa, että mitäkö vaivaa...no, se esimerkiksi kutisee välillä ihan sietämättömän paljon, tekis mieli jollain hammasharjalla raaputtaa sitä hampaat mielipuolisessa nautinnon virneessä. Olen kuitenkin saanut hillittyä itseni ja olen tyytynyt vain taputtelemaan sitä sormenpäillä ja rasvaus on auttanut ihan perusvoiteella.

Toinen vaiva siinä on sen väri, minusta se vaan ei ole ihan on värinen jokapaikasta, se on sellainen tummemman värinen, tumma liila sanoisinko ja sitten tullaan kolmanteen vaivaan eli se alue on kipeä. Siihen sattuu välillä, tietyissä liikkeissä ja esim. kun makaa kauan vasemmalla kyljellä, niin arvesta tulee kosketus arka.

Lääkärin mielestä se on saattanut kipeytyä, kun olen nyt alkanut enemmän liikkumaan ja vatsalihakset ovat joutuneet koville ja muutenkin pelkästään arpikin elää koko ajan, mutta jos sitä alkaa koko ajan särkemään ja kivusta tulee sietämätöntä, täytyy mennä lääkärille näyttämään sitä.

Nää on taas niitä juttuja mistä en tykkää, että ilmaantuu jotain kivuliasta ja uutta mistä ei tiedä onko normaalia vai ei. Tiedän, että arven parantumiseen menee kauan aikaa ja olen kokenut jo yhden ison arven, mutta nyt jotenkin vaan välillä mietin ettei kaikki ole ok. Olen tehnyt itselleni kaksi diagnoosia, joko se johtuu arven liikakasvusta, keloidista vai mikä se oli...mut haittaakse, tai sitten se on arpityrä. No, minulla on 3.7 lääkäriaika niin silloin saan varmasti vastauksen ongelmaani. Kerron sitten miten kävi. Itse toivon olevani väärässä.

Niin, muuten ei ole sitten mitään ongelmia, kuin tuo vain. Olen nyt vähän rauhoittanut menoa, jos se auttaisi. Nyt olen Turussa, hotellissa, tulin tänne linja -autolla, minun kultani kerta on täällä niin halusin olla hänen lähellään ja huomenna me menemme yhdessä kotiin.

5 viikko kotona-Niitä näitä....

Kunto

Olo on edelleen pysynyt hyvänä, on ollut energiaa tehdä kaikenlaista ja sitä on sitten tullut mentyä pää kolmantena jalkana. Pyöräilylenkit ovat pidentyneet, mutta tossa joku päivä, kun poljimme oikein pitkän matkan, niin sen jälkeen tuntui vatsassa pientä jomotusta ja paikallistin sen tunteen vatsalihaksiin eli eivät ne vielä ihan parantuneet ole poikkasustaan. Kunto paranee pikkuhiljaa ja olen ollut mielissäni siitä. Enää en läähätä joka nousussa ja sydän ei meinaa pompata rinnasta ulos saati maksassa ei tunnu enää sellaista klöntti tunnetta...

Paino

Karvankasvu on nyt himmannut, olispa painon kanssa sama juttu, mutta ei, se vain nousee pikkuhiljaa tai sitten on pysähdyksissä. Olen katsonut mitä suuhuni pistän, mutta ainakaan vielä se ei ole auttanut. Ärsyttää!! Mutta, kyllä minä tämän tiesin, olen aina reagoinut kortisoniin hyvin voimakkaasti ja tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Onneksi tiedän senkin, että se tulee vielä laskemaan, mutta nyt se vain tuntuu tällä hetkellä vaikealta=(

Veriarvot

Veriarvoni ovat pysyneet alhaalla nytten, ne ovat nyt normalisoituneet jokalailla, on mukava katsella arvojaan, kun joka kohdassa ei ole tähti merkkiä, joka osoittaa, että arvot eivät ole normaalin rajoissa. Katselin joku päivä vanhoja lääkäritietojani ajalta, jolloin olin vielä ihan lapsi ja siellä oli veriarvojani ja ne oli kyllä huikeeta katseltavaa, ne ovat heitelleet laidasta laitaan ja mietein, että hyvin minun maksani on kestänyt kaiken sen.

Mieliala ja mietteitä

Mieliala on nyt ollut positiivinen, vaikka välillä tulee ajateltua liikaa asioita ja silloin käy niin, että tuo mieliala hieman laskee ja meinaa pessimistisyys hiipiä valloilleen. Onneksi mieheni on hyvä palauttamaan minut ruotuun ja heti tuntuu paremmalta. Sitä tulee välillä mietittyä, että meneekö nyt liian hyvin ja sitä pelkää takapakkia. Ne alkuhankaluudet laittoivat ainakin minut miettimään tätä kaikkea uudella tavalla. Ennen leikkausta ajattelin, että menen vain leikkaukseen ja hoidan homman kotiin, nopeasti ja ilman hankaluuksia, mutta eihän se ihan niin mennyt. Putosin pilvilinnoista heti toisen viikon aikana ja ymmärsin sen, ettei kannata luoda itselleen liian suuria odotuksia vaan täytyisi mennä päivä kerrallaan ja ottaa jokaisen uuden päivän voittona ja mahdollisuutena.

Elämänlaatu nyt

Minä olen tässä ajatellut itseäni ja elämänlaatuani, enhän minä pysty muista sanomaan, mutta itse huomaan, kuinka paremmin asiani ovat nyt. Ennen leikkausta olin tosi väsynyt, loppuvaiheessa nukuin suurimman osan päivästä ja sekään ei auttanut väsymykseeni. Oli kipuja, huonovointisuutta ja kaikkea mahdollista ikävää, mikä invalidisoi minut. Monesti tuli mietittyä, kuinka epäonnistunut yksilö olin, kun en pystynyt toimimaan normaalisti ja tuntui, että laiminlöin perhettäni. Se väsymys on niin kaiken nielevää, siihen niinkuin hukkuu ja se vie mukanaan. Sen väsymyksen täytyy kokea, että sen ymmärtää oikein kunnolla.

Maksansiirto oli kuin pelastusrengas, joka minulle heitettiin ja se pelasti minut sieltä syvyyksistä. Enää ei väsytä suunnattomasti, sillai ihan normaalisti illalla, kun päivällä on tullut tehtyä kaikenlaista. Nykyään teen jo suunnitelmia, mitä teen joskus, sillä aiemmin en viitsinyt suunnitella mitään vointini takia. En ole jämähtänyt, vaan olen taas alkanut elämään. Tuntuu, että minä itse olen taas ohjauspuikoissa eikä sairaus. Pystyn käymään kaupassa ilman pelkoa pyörtymisestä, vierailut sujuvat hyvin, kun en nukahtele joka paikkaan ja töihinpaluu häämöttää mielessäni. Nykyinen energisyyteni on jotain ihmeellistä, joka hämmästyttää itseäni vieläkin. Mietin, että miten ihmeellistä tämä elämä onkaan, kun vaihtamalla lihakimpaletta sisälläni, vointi paranee näin paljon. Elämäni on nyt paljon parempaa, kuin vaikkapa puolivuotta sitten, ero on kuin yöllä ja päivällä. 

Tällä viikolla on niin paljon tekemistä, että... Tänään olen lähdössä ystävän mökille yöksi, loppuviikosta lähden Turkuun juhannukseksi ja siinä välissä tapaan ihania ystäviäni ja nautin kesästä, jos ilmat vain sallivat. Eilen kävin taas verikokeissa ja huomenna saan vastausen ja myönnän, että edelleen se jännittää kovasti, mutta enpä anna sen haitata menoa. Nyt on kaikki hyvin ja se on tärkeintä=)