Kesä sitten meni ja syksy saapui. Kylmää on, sisällä ja ulkona ja tuntuu, että koko kroppa palelee, sellaista sisäistä vilua. Tänään kulutin salilla aamupäivän ja nyt on vilu. Energiat jäi sinne. Ensikerralla täytyy syödä jotain ennenkuin lähden, niin on parempi olo. Viime viikolla olin kyllä täydellinen typerys. Ai niinkuin miten niin? No, menin salille ja kun tulin sieltä pois, niin en syönyt enkä juonut mitään. Sitten tuli kylmän horkka päälle, hirveä vilutus, alkoi tekeen pahaa ja kuume nousi yli 38. Kohta iski julmettu päänsärky ja aloin oksentamaan. Eipä enää lääkkeet pysyneet sisällä eikä mikään muukaan. Oksensin sitten seuraavaan aamuun asti ja lopulta mulla oli niin heikko olo, etten jaksanut edes puhua saati kävellä. Kuumetta oli edelleen yli 38. Sairaalareissuhan siitä sitten tuli. Olin tiputuksessa, nesteyttivät ja antoivat lääkkeet suonensisäisesti ja sellaiset kiiulääkkeet, että olin hetken ihan tillin tallin. He tarkastivat myös maksantilanteen ja ottivat kaikki kokeet, mutta onneksi kaikki oli siltä osin kunnossa. Pääsin sitten iltapäivällä kotiin. Opinpahan jotain taas kantapään kautta.
Eilen illalla mua kyllä kutitti ihan hirveästi jokapuolella kehoa ja oire oli jotenkin tutun tuntuinen, mutta meni ohi yön aikana. Tarvii seurailla, jos uusii niin soitan lääkärille ja pyydän uusintakokeet, ettei tule mitään ylläreitä. Väsynytkin olen ollut, mutta sen laitan ihan tämän syksyn piikkiin, kun en ole yhtään tulevan talven fani. Kylmää, pimeää, märkää....ei yhtään mun juttu. Koitan silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää pitää itseni liikkeessä.
Olen nyt sitten ollut leskenä 9 kuukautta, kyllähän nyt jo ollaan edistytty, vaikkakin välillä kaipaa sitä toista ihmistä tuohon vierelle, tsemppariksi ja jakamaan ilot ja surut. En tiedä, ehkä se on nyt tämä mun oma sairaus, joka tekee musta niin epävarman. Kyllä mä pystyn avoimesti puhumaan sairaudestani ja siirrostani, mutta pelkään kumminkin, että joku potentiaalinen tulevaisuudessa tapaamani mies pelästyy tätä kaikkea. Mun historiani kun ei ole mitään kovin kevyttä tavaraa. Mutta, aikahan sen näyttää.
Niin, meidän perheeseen on tulossa vauva. Lempi. Lempi on nyt vasta vähän yli viikon ikäinen pieni koiravauvveli. Me saamme sen sulostuttamaan elämäämme marraskuussa ja olen ikionnellinen siitä. Sen rotu on Bostoninterrieri ja se on pitkän ajan haave, joka toteutuu nyt.
Tämmöistä nyt taas tällä kertaa :)
Eilen illalla mua kyllä kutitti ihan hirveästi jokapuolella kehoa ja oire oli jotenkin tutun tuntuinen, mutta meni ohi yön aikana. Tarvii seurailla, jos uusii niin soitan lääkärille ja pyydän uusintakokeet, ettei tule mitään ylläreitä. Väsynytkin olen ollut, mutta sen laitan ihan tämän syksyn piikkiin, kun en ole yhtään tulevan talven fani. Kylmää, pimeää, märkää....ei yhtään mun juttu. Koitan silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää pitää itseni liikkeessä.
Olen nyt sitten ollut leskenä 9 kuukautta, kyllähän nyt jo ollaan edistytty, vaikkakin välillä kaipaa sitä toista ihmistä tuohon vierelle, tsemppariksi ja jakamaan ilot ja surut. En tiedä, ehkä se on nyt tämä mun oma sairaus, joka tekee musta niin epävarman. Kyllä mä pystyn avoimesti puhumaan sairaudestani ja siirrostani, mutta pelkään kumminkin, että joku potentiaalinen tulevaisuudessa tapaamani mies pelästyy tätä kaikkea. Mun historiani kun ei ole mitään kovin kevyttä tavaraa. Mutta, aikahan sen näyttää.
Niin, meidän perheeseen on tulossa vauva. Lempi. Lempi on nyt vasta vähän yli viikon ikäinen pieni koiravauvveli. Me saamme sen sulostuttamaan elämäämme marraskuussa ja olen ikionnellinen siitä. Sen rotu on Bostoninterrieri ja se on pitkän ajan haave, joka toteutuu nyt.
Tämmöistä nyt taas tällä kertaa :)
