lauantai 11. maaliskuuta 2017

Päivittelyä pitkästä aikaa

Hei!
Uni ei millään tule ja päätin pitkästä aikaa tulla tänne päivittämään kuulumisiani. Eli elossa ollaan.
Tänään, tällä hetkellä mulle kuuluu hyvää. Ensi kuussa tulee 5 vuotta siirrosta ja pääsääntöisesti kaikki on mennyt sen suhteen hyvin. Viime vuonna, vuosi sitten tuli ensimmäinen takapakki, kun sairastuin keuhkokuumeeseen, joka aiheutti mulle sappitietulehduksen, jonka tutkimus taas aiheutti haimatulehduksen. Ja noihin saadut lääkkeet taas kipeyttivät vatsani. Olin pitkällä sairaslomalla töistäni ja kärsin huonosta omatunnosta.  Sitä aattelee heti, että on jotenkin huonompi, kuin muut, varsinkin terveet. No mutta, mä paranin ja pääsin takaisin töihin. Haittapuolena naisena, tuosta sairastelusta ja lisäkortisonista tuli monen monta liikakiloa ja olo on ollut todella paksu. Oon haukkunut itseäni pallinaamaksi, jos muut ottaa duckface kuvia, niin musta on tullut ballface kuvia. Ei ole ollut järin hehkeä olo ja se taas on aiheuttanut sen, että oon viihtynyt nyt paljon kotona. Jotenkin olen nyt kärsinyt huonosta itsetunnosta. Mä en edelleenkään osaa suhtautua kunnolla tähän mun "sinkkukinkkuuteeni". Mä en tunne olevani mitään järin haluttua riistaa, mutta eipä sen ole nyt väliäkään. Olen keskittynyt lapseeni ja itseeni.

Kyllä mä olen ajatellut, nyt kun olen ollut yksinäni, että olisi kiva löytää joku, joka jakaisi arjen juttuja mun kanssani. Joka ymmärtäisi mua, jolle mä kelpaisin juuri tällaisena, epätäydellisenä itsenäni. Jota ei haittasi pehmeät muodot, joka ei pelästyisi sairauttani vaan haluaisi tutustua oikeaan Tainaan. Mäkin osaan olla hauska, vaikken aina siltä vaikutakkaan, osaan ainakin nauraa itselleni ja rakastan mustaa huumoria.  Mä en ehkä ole se helpoin, mutta en vaikeinkaan Pirttihirmua musta ei saa ja tossun alle en aio jäädä. Mutta joo, saas nähdä nyt... Näinkin on nyt silti ihan hyvä olla. Sitä paitsi, mä oon ihan ruosteessa treffiasioissa, kävin yksillä ja aattelin sen jälkeen, et parempi ku joku laittais mulle kapulan suuhun ja laittais komeroon, etten nolais itseäni. Ens kerralla, jos sellainen tulee, niin yritän enemmän, enkä luovuta jo ennen tapaamista.
Se on tää sairaus, joka tekee välillä epävarmaksi itsestään. Tuntuu, että aina täytyy näyttää muulle maailmalle, että pystyy, taitaa ja kykenee, siihen mihin muutkin. Töissä yritän näyttää, että pystyn samaan, kuin muutkin, vaikka välillä olo on ihan katkipoikkikuollut, kavereille ei viitsi aina valittaa väsymystään ja sukulaisille monesti antaa siloitellun kuvan, etteivät huolestu. Ja sitten tää mahdollinen seuraelämä, miten sitä kilpailee nuorten, kauniiden tiukkapeppujen kanssa, kun näkee itsensä pallinaamana Joo, mun tarvis taas löytää armollisuus itseäni kohtaan, ja löydänkin, mutta aina siihen ei kykene. Mutta joo, ehkä mun tarvis alkaa vähän nukkumaan, aamulla kello herättää töihin ja koitan palvella siellä iloisena ja reippaana.
Elämä on mennyt eteenpäin, haasteita on välissä, niinkuin meillä kaikilla, edelleen pysyn positiivisena, vaikka välillä marmatankin. Ja yleisesti ottaen, elämä on ihanaa, joka sävyssä, joka säässä. Siitä kumminkin oppii joka päivä jotain.
T❤️