Alku syksyn kuulumisia

Kesä sitten meni ja syksy saapui. Kylmää on, sisällä ja ulkona ja tuntuu, että koko kroppa palelee, sellaista sisäistä vilua. Tänään kulutin salilla aamupäivän ja nyt on vilu. Energiat jäi sinne. Ensikerralla täytyy syödä jotain ennenkuin lähden, niin on parempi olo. Viime viikolla olin kyllä täydellinen typerys. Ai niinkuin miten niin? No, menin salille ja kun tulin sieltä pois, niin en syönyt enkä juonut mitään. Sitten tuli kylmän horkka päälle, hirveä vilutus, alkoi tekeen pahaa ja kuume nousi yli 38. Kohta iski julmettu päänsärky ja aloin oksentamaan. Eipä enää lääkkeet pysyneet sisällä eikä mikään muukaan. Oksensin sitten seuraavaan aamuun asti ja lopulta mulla oli niin heikko olo, etten jaksanut edes puhua saati kävellä. Kuumetta oli edelleen yli 38. Sairaalareissuhan siitä sitten tuli. Olin tiputuksessa, nesteyttivät ja antoivat lääkkeet suonensisäisesti ja sellaiset kiiulääkkeet, että olin hetken ihan tillin tallin. He tarkastivat myös maksantilanteen ja ottivat kaikki kokeet, mutta onneksi kaikki oli siltä osin kunnossa. Pääsin sitten iltapäivällä kotiin. Opinpahan jotain taas kantapään kautta.

Eilen illalla mua kyllä kutitti ihan hirveästi jokapuolella kehoa ja oire oli jotenkin tutun tuntuinen, mutta meni ohi yön aikana.  Tarvii seurailla, jos uusii niin soitan lääkärille ja pyydän uusintakokeet, ettei tule mitään ylläreitä. Väsynytkin olen ollut, mutta sen laitan ihan tämän syksyn piikkiin,  kun en ole yhtään tulevan talven fani. Kylmää, pimeää, märkää....ei yhtään mun juttu. Koitan silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää pitää itseni liikkeessä.

Olen nyt sitten ollut leskenä 9 kuukautta, kyllähän nyt jo ollaan edistytty, vaikkakin välillä kaipaa sitä toista ihmistä tuohon vierelle, tsemppariksi ja jakamaan ilot ja surut.  En tiedä, ehkä se on nyt tämä mun oma sairaus, joka tekee musta niin epävarman. Kyllä mä pystyn avoimesti puhumaan sairaudestani ja siirrostani, mutta pelkään kumminkin, että joku potentiaalinen tulevaisuudessa tapaamani mies pelästyy tätä kaikkea. Mun historiani kun ei ole mitään kovin kevyttä tavaraa. Mutta,  aikahan sen näyttää.

Niin, meidän perheeseen on tulossa vauva. Lempi. Lempi on nyt vasta vähän yli viikon ikäinen pieni koiravauvveli. Me saamme sen sulostuttamaan elämäämme marraskuussa ja olen ikionnellinen siitä. Sen rotu on Bostoninterrieri ja se on pitkän ajan haave, joka toteutuu nyt.

Tämmöistä nyt taas tällä kertaa :)

Voimaannuttava kesä

Kesä alkaa olemaan loppusuoralla ja koulut aloittelevat toimintaansa pikkuhiljaa. Tyttärenikin on vielä viikon vapaa koulun tuomista vastuista. Viiikko aikaa vielä tehdä mitä halutaan.

Tämä kesä on ollut minulle erityinen. Tämä on ensimmäinen kesä siirron jälkeen,  kun tunnen oikein eläväni taas, olen reissannut ystävien luona ympäri Suomen, olemme hurvitelleet tytön kanssa milloin laivalla milloin hurjissa huvipuistoissa. Olen heittäytynyt joka päivään uudella innostuksella, ajatuksella MINÄ ELÄN ja voin tehdä melkein mitä vain.

Tämä kesä on myös toiminut jonkinlaisena terapeuttisena hoitona surulleni. Olen saanut voimaa ja uskoa itseeni ja siihen, että elämä kantaa ja vie minua eteenpäin. Tänään olen henkisesti vahvempi, kuin menneessä elämässäni. Olen ottanut kaiken irti auringosta, lämmöstä ja rakkaista ihmisistä. Kun syksy tulee, akut ovat niin latautuneet, että pystyn ajattelemaan tulevaa surun muistopäivää ja uskon selviytyväni siitä, tavalla tai toisella.

Mitä tulee sairauteeni, niin ainakin vielä kaikki on mennyt hyvin. Salamatkustajani on voinut hyvin ja minä olen voinut hyvin. Lääkkeitä edelleen on suhteellisen paljon, mutta elämä niiden kanssa on tuttua touhua. Välillä tietysti aikataulut saattavat heittää, mutta en ota niistä mitään stressiä. Pääasia on, että ne tulee otettua.

Aurinkoakin olen ottanut...heh, ei varmaan kannata kovin mainostaa :) ,että tekee kiellettyjä asioita, mutta niin olen tehnyt. Ja nauttinut siitä, kun olen saanut maata auringon lämmössä hyvän kirjan ja kylmän juotavan kanssa. Minä en pelkää syöpää, en enää. Näin liian läheltä sitä elämää. Ja ajattelen niin, että jos syöpä on tullakseen, se tulee vaikka istuisin koko ikäni sisällä ja välttelisin auringon ilkeän ihania säteitä. Tulihan mun miehellenikin syöpä, vaikka eli niin terveellisesti, kuin mahdollista. Eli, tämä on minun valintani, älkää ottako minusta mallia :)

Lämmintä kesän loppua!

Kohti kesää

Aika menee niin nopsaa, ettei tahdo pysyä mukana. Minulla tuli kaksi vuotta täyteen yhteiseloa salamatkustajani kanssa tämän kuun alussa. Meilahdessa oli kaikki hyvin, kun kävin tarkastuksessa. Vihdoinkin Medrolia laskettiin ja nyt se on 2 mg päivässä. Cellcept otetaan jossain vaiheessa kesällä pois, mutta vähän on alkanut jännittämään ja mietityttämään, että entä jos en annakkaan ottaa sitä pois. Hyljintä kummittelee takaraivossa. Mutta,  voipi olla et noi sivuvaikutukset vähän vähenisivät taas.

Kohti kesää ollaan taas menossa, ihanaa, suorastaan super ihanaa, monella heittomerkillä ja hymynaamalla. ♥ Tää kesä on vaan siitä erilainen, että nyt ollaan tytön kanssa ihan kahdestaan.  Saas nähdä mitä keksitään...ei ainakaan bikineitä vielä tänä kesänä vedetä päälle :D Mä olen päättänyt, että joo, muistan varoitukset auringosta sun muusta, mutta en mä rupea silti liiallisuuksiin. Ja toi syöpä on sellainen juttu, että se tulee jos on tullakseen. Vaikka piiloutuisi auringolta, söisi terveellisesti ja muutenkin eläisi esimerkillisesti, niin siltikin se voi iskeä. Omassa miehessäni näin hyvän esimerkin siitä, että sille ei voi mitään, se vain tuli, jostain ja teki tehtävänsä. Onneksi sentään Suomessa on hyvää syöpähoitoa, miehellänikin oli, vaikka hän siihen menehtyikin. Se vain oli liian ärhäkkä ja erikoinen lajiltaan, ettei parantavaa hoitoa ollut.

Yllätyin, kun katsoin tilastoa, että yhä tätä blogia luetaan.  Hyvä, jos siitä on ollut jotain apua. Olen tässä suunnitellut uutta blogia, ihan uudesta aiheesta, mutta vielä en ole aloittanut sitä. Vinkkaan siitä täällä, kun se on ajankohtaista. Ihanaa kevättä kaikille,  koittakaa jaksella! Niin mäkin teen :)

Päivittelyä niitä näitä

Mulla on ongelmana nykyään se, etten saa öisin unta. Olen itse tehnyt siitä ongelman itselleni vilkkaan mielikuvitukseni avulla. Se lisääntyi mieheni kuoleman jälkeen. Pelästyn kaikkia nitinöitä ja natinoita. Olen jo miettinyt, että täytyykö minun sittenkin turvautua johonkin nukahtamista edistävään lääkkeeseen. En tiedä, koitan vielä. Olen koittanut nyt pitää radiotakin auki, että olisi jotain ääntä, ettei kuuntelisi tyhjyyttä, sitä, kun ei kuule sen toisen tuttua, rauhoittavaa hengitystä.

Sitten maksa juttuihin... Niin onkohan moneltakin otettu koepalat perättäisinä vuosina, ekan ja tokan vuoden jälkeen? Oon vaan miettiny, että aikooko he ottaa sen koepalan taas sen takia, kun mulla oli se hyljintä silloin alussa ja nyt jouduttiin vuosi sitten vaihtamaan ne hyljintälääkkeet niistä aiheutuneiden sivuvaikutusten takia. En tiedä, mutta en tykkää sitten yhtään. Olen ihan hermona, kun mietinkin sitä.

Vuosi biopsia ei meinaan sujunut ihan niin, kuin aiemmin. Ja nyt todellakin kammoan sitä, jos käy niin. Se ei sattunut, mutta se tuntui pahalta. Kai se johtui myös kauheasta jännityksestä, en ehtinyt saada rauhoittavaa, kun pääsin "onneksi" etuajassa kokeeseen. En ollut yhtään mielissäni, kun sängynhakija tuli puoltoistatuntia etuajassa. Ja piston jälkeen se makaaminen. Onneksi ihana ystäväni tuli mua katsomaan ja huoneessa oli tuttu siirtoajalta. Ei käynyt aika pitkäksi. Ja lähdin heti kotia kohti taxilla, kun se aika oli huilattu.

Niin, kyllä mua nyt sekin surettaa, kun kultaani ei enää ole, niin mulla ei ole ketään sellaista jolle tekstata, joka soittaisi ja huolehtisi ja tsemppaisi ja olisi tukena ja turvana, niinkuin aiemmin. Ilman häntä en olisi ollut niin rohkea omassa siirrossani. Mä pelkään senkin takia seuraavaa Meilahden reissua, kun se on ensimmäinen yksinäinen sairaalareissu. Kyllähän mulla on sukulaiseni ja heihin voin turvata, mutta mieheni tunsi minut ihan kokonaisuudessaan ja oman historiansa myötä osasi tukea minua juuri oikealla tavalla. Mutta, elämä ei aina mene niinkuin haluaisi.

Oman siirtoni ansiosta minä olen nyt tässä, vaikkakin pulleana ja karvaisena, mutta elävänä. Näen lapseni kasvavan ja voin olla hänen tukenaan, olla lähellä, lohduttaa, nauraa yhdessä, tuskailla läksyjen kanssa, vain olla ja ihmetellä tätä maailmaa ja elämää. Voi, kun olen ollut siitä niin onnellinen, mahdollisuudesta elämään. Ja vaikka elämä tuokin vastoinkäymisiä vastaan, niin minä en pysähdy ennenkuin tulee minun aikani siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. En anna helpolla periksi.

Nyt koitan ummistaa omat silmäni, neitiseni nukkuu jo ja radio soi. Ulkona tuulee ja tekee ääniä tänne sisälle, mutta yritän järkeistää ne ja nukahtaa=)

Tauon salaisuus

Moni on varmaan ihmetellyt mihin katosin. En vain ole pystynyt tulemaan tänne kirjoittamaan mitään tai ole vastaillut kelleen, mutta nyt taas palailen pikkuhiljaa tänne linjoille.

Minun mieheni sairastui vuosi sitten vakavasti, tai siis hänen sairautensa uusi tosi ärhäkkäästi ja minä hoidin häntä kotona. Meitä oli niinkuin kaksi siipirikkoa . Minä vain paremmassa kunnossa. Miehelläni oli syöpä ja se uusi vuoden aikana kaksi kertaa ja valitettavasti hän ei kestänyt enää kolmatta kertaa ja hän nukkui pois nyt jouluna. Viime vuosi oli surun vuosi ja joulu tuli ja meni, ilmakin oli samanlainen, kuin olokin.

Minun vointini on ollut hyvä, muuten paitsi käteni kipeytyi vuosi sitten ja siihen ei ole löytynyt syytä, vaikka kaikki tutkimukset on tehty. Toiset lääkärit ovat epäilleet, että se voisi johtua hyljintälääkkeistä, mutta katsellaan. Oireina siinä on ollut tunnottomuus, voimattomuus ja välillä kovat kivut ja turvotus. Tällä hetkellä sekin on vähän parempi, mutta vuosi sitten ei pystynyt edes kirjoittamaan kädellä saati muutakaan.

Salamatkustajani on voinut hyvin, lääkitys muuttui vuosi sitten, kun aiempi hylkimislääke aiheutti kauheat sivuvaikutukset. Näin hirveitä painajaisia, valveillakin. Päätä särki kokoajan, hiukset lähtivät niin, että takaraivolla oli jo kalju kohta ja ripset katosivat. Ja paljon muuta. Sain Sandimunnin takaisin ja alun jälkeen se on sopinut ihan ok, nyt vaan karvat kasvavat kohisten jokapaikkaan. Pää nyt on aina välillä kipeä ja se oikea ranne, mut eiköhän sen kestä.

Tätä muuta tilannetta en tiedä, miten kestän. Menetys tuntuu niin pahalta, vaikka siihen olikin jo varautunut. Olen onnellinen, että sain olla hänen vierellään kokoajan ja lopussakin olin hänen lähellään ja hän nukahti rauhallisesti ikiuneen. Mutta, tämä on elämää. Minä olin sen kuilun kynnyksellä, mutta sain jatkoaikaa ja hänen jatkoaikansa loppui, kun minulla viimein oli kaikki hyvin.

Onneksi minulla on tyttäreni ja ihanat läheiset, niin jaksan ja onneksi minulla on salamatkustajani, niin jaksan senkin turvin elää. Sillä edelleen, elämä voittaa, aina tulee huominen aamu ja jonain aamuna minullakin taas on vähän valoisampaa.