Päivittelyä niitä näitä

Mulla on ongelmana nykyään se, etten saa öisin unta. Olen itse tehnyt siitä ongelman itselleni vilkkaan mielikuvitukseni avulla. Se lisääntyi mieheni kuoleman jälkeen. Pelästyn kaikkia nitinöitä ja natinoita. Olen jo miettinyt, että täytyykö minun sittenkin turvautua johonkin nukahtamista edistävään lääkkeeseen. En tiedä, koitan vielä. Olen koittanut nyt pitää radiotakin auki, että olisi jotain ääntä, ettei kuuntelisi tyhjyyttä, sitä, kun ei kuule sen toisen tuttua, rauhoittavaa hengitystä.

Sitten maksa juttuihin... Niin onkohan moneltakin otettu koepalat perättäisinä vuosina, ekan ja tokan vuoden jälkeen? Oon vaan miettiny, että aikooko he ottaa sen koepalan taas sen takia, kun mulla oli se hyljintä silloin alussa ja nyt jouduttiin vuosi sitten vaihtamaan ne hyljintälääkkeet niistä aiheutuneiden sivuvaikutusten takia. En tiedä, mutta en tykkää sitten yhtään. Olen ihan hermona, kun mietinkin sitä.

Vuosi biopsia ei meinaan sujunut ihan niin, kuin aiemmin. Ja nyt todellakin kammoan sitä, jos käy niin. Se ei sattunut, mutta se tuntui pahalta. Kai se johtui myös kauheasta jännityksestä, en ehtinyt saada rauhoittavaa, kun pääsin "onneksi" etuajassa kokeeseen. En ollut yhtään mielissäni, kun sängynhakija tuli puoltoistatuntia etuajassa. Ja piston jälkeen se makaaminen. Onneksi ihana ystäväni tuli mua katsomaan ja huoneessa oli tuttu siirtoajalta. Ei käynyt aika pitkäksi. Ja lähdin heti kotia kohti taxilla, kun se aika oli huilattu.

Niin, kyllä mua nyt sekin surettaa, kun kultaani ei enää ole, niin mulla ei ole ketään sellaista jolle tekstata, joka soittaisi ja huolehtisi ja tsemppaisi ja olisi tukena ja turvana, niinkuin aiemmin. Ilman häntä en olisi ollut niin rohkea omassa siirrossani. Mä pelkään senkin takia seuraavaa Meilahden reissua, kun se on ensimmäinen yksinäinen sairaalareissu. Kyllähän mulla on sukulaiseni ja heihin voin turvata, mutta mieheni tunsi minut ihan kokonaisuudessaan ja oman historiansa myötä osasi tukea minua juuri oikealla tavalla. Mutta, elämä ei aina mene niinkuin haluaisi.

Oman siirtoni ansiosta minä olen nyt tässä, vaikkakin pulleana ja karvaisena, mutta elävänä. Näen lapseni kasvavan ja voin olla hänen tukenaan, olla lähellä, lohduttaa, nauraa yhdessä, tuskailla läksyjen kanssa, vain olla ja ihmetellä tätä maailmaa ja elämää. Voi, kun olen ollut siitä niin onnellinen, mahdollisuudesta elämään. Ja vaikka elämä tuokin vastoinkäymisiä vastaan, niin minä en pysähdy ennenkuin tulee minun aikani siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. En anna helpolla periksi.

Nyt koitan ummistaa omat silmäni, neitiseni nukkuu jo ja radio soi. Ulkona tuulee ja tekee ääniä tänne sisälle, mutta yritän järkeistää ne ja nukahtaa=)

Tauon salaisuus

Moni on varmaan ihmetellyt mihin katosin. En vain ole pystynyt tulemaan tänne kirjoittamaan mitään tai ole vastaillut kelleen, mutta nyt taas palailen pikkuhiljaa tänne linjoille.

Minun mieheni sairastui vuosi sitten vakavasti, tai siis hänen sairautensa uusi tosi ärhäkkäästi ja minä hoidin häntä kotona. Meitä oli niinkuin kaksi siipirikkoa . Minä vain paremmassa kunnossa. Miehelläni oli syöpä ja se uusi vuoden aikana kaksi kertaa ja valitettavasti hän ei kestänyt enää kolmatta kertaa ja hän nukkui pois nyt jouluna. Viime vuosi oli surun vuosi ja joulu tuli ja meni, ilmakin oli samanlainen, kuin olokin.

Minun vointini on ollut hyvä, muuten paitsi käteni kipeytyi vuosi sitten ja siihen ei ole löytynyt syytä, vaikka kaikki tutkimukset on tehty. Toiset lääkärit ovat epäilleet, että se voisi johtua hyljintälääkkeistä, mutta katsellaan. Oireina siinä on ollut tunnottomuus, voimattomuus ja välillä kovat kivut ja turvotus. Tällä hetkellä sekin on vähän parempi, mutta vuosi sitten ei pystynyt edes kirjoittamaan kädellä saati muutakaan.

Salamatkustajani on voinut hyvin, lääkitys muuttui vuosi sitten, kun aiempi hylkimislääke aiheutti kauheat sivuvaikutukset. Näin hirveitä painajaisia, valveillakin. Päätä särki kokoajan, hiukset lähtivät niin, että takaraivolla oli jo kalju kohta ja ripset katosivat. Ja paljon muuta. Sain Sandimunnin takaisin ja alun jälkeen se on sopinut ihan ok, nyt vaan karvat kasvavat kohisten jokapaikkaan. Pää nyt on aina välillä kipeä ja se oikea ranne, mut eiköhän sen kestä.

Tätä muuta tilannetta en tiedä, miten kestän. Menetys tuntuu niin pahalta, vaikka siihen olikin jo varautunut. Olen onnellinen, että sain olla hänen vierellään kokoajan ja lopussakin olin hänen lähellään ja hän nukahti rauhallisesti ikiuneen. Mutta, tämä on elämää. Minä olin sen kuilun kynnyksellä, mutta sain jatkoaikaa ja hänen jatkoaikansa loppui, kun minulla viimein oli kaikki hyvin.

Onneksi minulla on tyttäreni ja ihanat läheiset, niin jaksan ja onneksi minulla on salamatkustajani, niin jaksan senkin turvin elää. Sillä edelleen, elämä voittaa, aina tulee huominen aamu ja jonain aamuna minullakin taas on vähän valoisampaa.