5.kuukausi menossa ja ripsipulmia ja muuta pulmaa...

Viisi kuukautta on mennyt leikkauksesta ihan hurjan nopeasti, no ehkä siihen on vaikuttanut se, että tässä on tapahtunut yhtä sun toista, niin hyvää kuin pahaakin. Ollaan itketty surusta ja naurettu ilosta, eletty elämää ja nautittu hetkistä rakkaitten kanssa ja vain oltu arkisten asioiden parissa. Mutta, mitään muuta en kaipaakaan tällähetkellä, olen nyt melko tyytyväinen...

Kuukausi sitten meidän perheessätapahtui tapaturma, kun tyttäreni putosi kiipeilytelineeltä ja mursi ranteensa todella pahasti. Sinne asetettiin piikki pitämään ranteen luita paikoilla ja ohjaamaan ne oikeaan asentoon ja se  luu lyheni hieman. Hienosti neiti on kaiken kestänyt ja minä olen ollut hänen mukanaan aina, kun on ollut niitä lääkärijuttuja, hän kysyykin minulta aina neuvoa silloin,jos sattuu tai pelottaa, kerta tietää, että äitiin voi aina luottaa. Tämä mennyt kuukausi onkin aikalailla mennyt juuri tuossa, pikkupotilaan auttamisessa. Kyllä siinä itselläkin itku tuli, kun näki kuinka paljon tytärtäni sattui, eikä pystynt itse tekemään juuri mitään. Olen hyvin kiitollinen siitä, että kun nuppuni leikattiin yöllä, sain oman sängyn hänen huoneestaan ja sain olla siellä yötä. Ei siinä nukuttua tullut, kun jännitti niin paljon, mutta helpotti, kun sai olla siellä lähellä. Onneksi nyt ollaan loppusuoralla ja ensi viikolla poistetaan kipsi ja piikki. Selvittiin siitäkin.

Sivuoireita

Itselläni taas on ilmaantunut uusia sivuoireita, kuten silmäripsien lähteminen ja migreenikin on pahentunut entisestään ja nyt se vaivaa jo useamman kerran viikossa. Näköhäiriöt ovat lisääntyneet ja mustelmia tulee tosi herkästi ja ihan itselläänkin. Ripset todellakin lähtivät joukkopaolla pois ja jäljelle jäi sellaiset pienet tumpit. Sanoinkin, että silmäni näyttävät ihan kaljuilta ja oudoilta. Eilen kävin laittamassa itselleni ripsipidennykset ja heti tuntui paremmalta=) Turhamaista? Kenties, mutta mitäpä ei tekisi sen eteen, että tuntisi itsensä omaksi itsekseen eikä joksikin vieraaksi, joka tuijottaa joka aamu peilistä pullealla naamallaan ja jonka kroppa on turvonnut niin, etteivät vanhat vaatteet mene päälle kunnolla. Niskasta pitäisi ottaa kiinni itseäni, oikein kunnolla, mutta välillä se vain tuntuu niin pirun vaikealta.

Välillä on vaikeaa itsensä kanssa, kun todellakin on muuttunut niin paljon  menneen vuoden aikana, sitä on uudistunut niin henkisesti kuin fyysisesti. No toi fyysinen muutos on osin omaa syytä, kun tietyt asiat jotenkin pelottavat vielä ja ei ole uskaltanut ottaa haastetta vastaan ja katsoa, paljonko sitä oikein jaksaa ja kykenee. Itselläni se tulee siitä kipu kammosta, kun nyt menneen kesän aikana on tehnyt jotain raskaampaa, tuntee sen möykyn, salamatkustajan heti kyljessä ja tulee sellainen tykyttävä olo. Ja yksi syy on turhautuminen, vaikka kuinka poljin joka päivä sen tietyn kilometrimäärän ja vähän enemmän ja katsoin tarkkaan mitä suuhuni pistin, niin silti vaaka ei osoittanut mitään merkkejä siihen suuntaan, että siitä olisi jotain hyötyä. Turhauttavaa!! No, ensiviikolla aloitan ohjatun jumpan ja zumpan...olen punainen pallurainen siellä, joka hikoaa ihan sikana=) Hikoilu on meinaan lisääntynyt ihan hurjasti.

Sitten se migreeni. Se on kyllä sellainen murheenkryyni että!! Migreenipäivänä ei pysty tekemään mitään, se invalidisoi ihan kokonaan. Viimekerralla, kun se tuli kunnolla, oksensin heti aamulääkkeet pois. Soitin sairaalaan ja sieltä käskettiin ottamaan ne sitten uudestaan, kun olo olisi parempi. Ja niin teinkin. Sitä vain heti alkaa kelaamaan, että entäpä jos se heti vaikuttaa hyljintään, kun tulee tollaista ylimääräistä. Plääh! Ensi viikolla minulla on se silmälääkäri ja kenties silloin saan jotain apua tähän pulmaani ja nyt maksatohtori sanoi, että täytyisi keskustella neurologin kanssa, jos sieltä puolelta löytyisi helpotus.

Hyviä asioita

Kaikki nuo sivuoireet kuitenkin ovat vielä pientä siihen verrattuna, millaista se elämä oli tosiaankin vuosi sitten. Silloin oli aika lohdutonta, nyt sentään on toivoa ja kaikki edessä. Elämä ei aina tunnu oikeudenmukaiselta ja helpolta, mutta ei siitä luopuisikaan, sillä ainahan on mahdollisuuksia vaikka mihin ja aina sitä välillä yllättyy positiivisesti . Itselläni ilonaiheita on ollut nyt esimerkiksi se, että rakas sisareni sai pienen poikavauvan. Sitä pientä nyyttiä olen nyt käynyt katsomassa useasti ja ihastellut sitä pientä elämänalkua<3Niin, elämä jatkuu ja lisääntyy. Vaikka itse en enää saakkaan lapsia, ja se on ihan sen takia, etten enää uskalla ottaa  riskiä, ja haluan olla äiti tälle yhdelle rakkaalle muruselle mahdollisimman kauan, niin se on hyvä, kun siskot ja veljet lisääntyy, niin siinä sitten saan purkaa vauvakuumettani=)

Arvoni ovat pysyneet hyvinä, eikä niitä ole tarvinnut murehtia. Kipeä en ole ollut ollenkaan, vaikka lapsukaiseni onkin jatkuvasti ollut nyt flunssassa yms., kun koululainen on ja siellä jylläävät pöpöt näin syksyisin. Täytyy varmaan koputtaa puuta...kopkop. Helsinkiin menen ensikuun alussa ja se on 6kk käynti. Olenkin sanonut, että sitten huokaisen, kun vuosi tulee täyteen ja tällä vauhdilla se tulee hetkessä. Vuosi sitten kaikki alkoi kovalla tohinalla, pelonsekaisin tuntein ja elämä tuntui lohduttomalta, mutta tässä sitä ollaan ja voidaan olosuhteisiin nähden hyvin.

Mutta, nyt täytyy lähteä leipomaan kakkua ja cakepopseja, huomenna on tyttären synttärit ja koti täyttyy lapsista...tiedossa ääntä, melskettä, naurua ja ennenkaikkea hauskaa aikaa! Ja niin, jos joku haluaa kirjoittaa yksityisesti, niin sen voi tehdä osoitteeseen: kukkaistuuli@hotmail.com Nyt saan viestit heti, kun hommasin oikeanlaisen puhelimen...

Hauskoja alkusyksyn päiviä teille!

Näitä minä askartelen...