Mulla on ongelmana nykyään se, etten saa öisin unta. Olen itse tehnyt siitä ongelman itselleni vilkkaan mielikuvitukseni avulla. Se lisääntyi mieheni kuoleman jälkeen. Pelästyn kaikkia nitinöitä ja natinoita. Olen jo miettinyt, että täytyykö minun sittenkin turvautua johonkin nukahtamista edistävään lääkkeeseen. En tiedä, koitan vielä. Olen koittanut nyt pitää radiotakin auki, että olisi jotain ääntä, ettei kuuntelisi tyhjyyttä, sitä, kun ei kuule sen toisen tuttua, rauhoittavaa hengitystä.
Sitten maksa juttuihin... Niin onkohan moneltakin otettu koepalat perättäisinä vuosina, ekan ja tokan vuoden jälkeen? Oon vaan miettiny, että aikooko he ottaa sen koepalan taas sen takia, kun mulla oli se hyljintä silloin alussa ja nyt jouduttiin vuosi sitten vaihtamaan ne hyljintälääkkeet niistä aiheutuneiden sivuvaikutusten takia. En tiedä, mutta en tykkää sitten yhtään. Olen ihan hermona, kun mietinkin sitä.
Vuosi biopsia ei meinaan sujunut ihan niin, kuin aiemmin. Ja nyt todellakin kammoan sitä, jos käy niin. Se ei sattunut, mutta se tuntui pahalta. Kai se johtui myös kauheasta jännityksestä, en ehtinyt saada rauhoittavaa, kun pääsin "onneksi" etuajassa kokeeseen. En ollut yhtään mielissäni, kun sängynhakija tuli puoltoistatuntia etuajassa. Ja piston jälkeen se makaaminen. Onneksi ihana ystäväni tuli mua katsomaan ja huoneessa oli tuttu siirtoajalta. Ei käynyt aika pitkäksi. Ja lähdin heti kotia kohti taxilla, kun se aika oli huilattu.
Niin, kyllä mua nyt sekin surettaa, kun kultaani ei enää ole, niin mulla ei ole ketään sellaista jolle tekstata, joka soittaisi ja huolehtisi ja tsemppaisi ja olisi tukena ja turvana, niinkuin aiemmin. Ilman häntä en olisi ollut niin rohkea omassa siirrossani. Mä pelkään senkin takia seuraavaa Meilahden reissua, kun se on ensimmäinen yksinäinen sairaalareissu. Kyllähän mulla on sukulaiseni ja heihin voin turvata, mutta mieheni tunsi minut ihan kokonaisuudessaan ja oman historiansa myötä osasi tukea minua juuri oikealla tavalla. Mutta, elämä ei aina mene niinkuin haluaisi.
Oman siirtoni ansiosta minä olen nyt tässä, vaikkakin pulleana ja karvaisena, mutta elävänä. Näen lapseni kasvavan ja voin olla hänen tukenaan, olla lähellä, lohduttaa, nauraa yhdessä, tuskailla läksyjen kanssa, vain olla ja ihmetellä tätä maailmaa ja elämää. Voi, kun olen ollut siitä niin onnellinen, mahdollisuudesta elämään. Ja vaikka elämä tuokin vastoinkäymisiä vastaan, niin minä en pysähdy ennenkuin tulee minun aikani siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. En anna helpolla periksi.
Nyt koitan ummistaa omat silmäni, neitiseni nukkuu jo ja radio soi. Ulkona tuulee ja tekee ääniä tänne sisälle, mutta yritän järkeistää ne ja nukahtaa=)
Sitten maksa juttuihin... Niin onkohan moneltakin otettu koepalat perättäisinä vuosina, ekan ja tokan vuoden jälkeen? Oon vaan miettiny, että aikooko he ottaa sen koepalan taas sen takia, kun mulla oli se hyljintä silloin alussa ja nyt jouduttiin vuosi sitten vaihtamaan ne hyljintälääkkeet niistä aiheutuneiden sivuvaikutusten takia. En tiedä, mutta en tykkää sitten yhtään. Olen ihan hermona, kun mietinkin sitä.
Vuosi biopsia ei meinaan sujunut ihan niin, kuin aiemmin. Ja nyt todellakin kammoan sitä, jos käy niin. Se ei sattunut, mutta se tuntui pahalta. Kai se johtui myös kauheasta jännityksestä, en ehtinyt saada rauhoittavaa, kun pääsin "onneksi" etuajassa kokeeseen. En ollut yhtään mielissäni, kun sängynhakija tuli puoltoistatuntia etuajassa. Ja piston jälkeen se makaaminen. Onneksi ihana ystäväni tuli mua katsomaan ja huoneessa oli tuttu siirtoajalta. Ei käynyt aika pitkäksi. Ja lähdin heti kotia kohti taxilla, kun se aika oli huilattu.
Niin, kyllä mua nyt sekin surettaa, kun kultaani ei enää ole, niin mulla ei ole ketään sellaista jolle tekstata, joka soittaisi ja huolehtisi ja tsemppaisi ja olisi tukena ja turvana, niinkuin aiemmin. Ilman häntä en olisi ollut niin rohkea omassa siirrossani. Mä pelkään senkin takia seuraavaa Meilahden reissua, kun se on ensimmäinen yksinäinen sairaalareissu. Kyllähän mulla on sukulaiseni ja heihin voin turvata, mutta mieheni tunsi minut ihan kokonaisuudessaan ja oman historiansa myötä osasi tukea minua juuri oikealla tavalla. Mutta, elämä ei aina mene niinkuin haluaisi.
Oman siirtoni ansiosta minä olen nyt tässä, vaikkakin pulleana ja karvaisena, mutta elävänä. Näen lapseni kasvavan ja voin olla hänen tukenaan, olla lähellä, lohduttaa, nauraa yhdessä, tuskailla läksyjen kanssa, vain olla ja ihmetellä tätä maailmaa ja elämää. Voi, kun olen ollut siitä niin onnellinen, mahdollisuudesta elämään. Ja vaikka elämä tuokin vastoinkäymisiä vastaan, niin minä en pysähdy ennenkuin tulee minun aikani siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. En anna helpolla periksi.
Nyt koitan ummistaa omat silmäni, neitiseni nukkuu jo ja radio soi. Ulkona tuulee ja tekee ääniä tänne sisälle, mutta yritän järkeistää ne ja nukahtaa=)
Osanottoni miehesi poismenon johdosta! Pitkästä aikaa täällä lukemassa. Toivottavasti unettomuus on väliaikaista ja saat siihen helpotusta joko lääkityksen kautta tai muuten. Oletko tietoinen,että meillä siirron saaneilla on facebookissa oma,suljettu ryhmä? Siellä keskustellaan tosi vilkkaasti kaikesta ja on paljon ihmisiä mukana. Tervetuloa mukaan! Tsemppiä ja jaksamista!
VastaaPoistaEn tiennyt, täytyykin mennä etsimään se, kiitos tiedosta:)
VastaaPoistaOtan osaa miehesi poismenon johdosta. Kiva, että jaksoit tulla ilmoittamaan itsestäsi. Mieheni saamassa lähetteen maksansiirtoon ja pelottaa mitä tulevaisuus tuo. Blogistasi on ollut apua tässä myllerryksessä kun olen saanut lukea jonkun onnistumisesta. Ikävä, että teillä on ollut noin suuri suru ja rankka vuosi. Kaikkea hyvää
VastaaPoistasinulle ja tyttärellesi!
Kiitos! Varmasti monet asiat myllertävät mielessä ja kiva, jos bogistani on ollut jotain hyötyä. Itsekin aloin kirjoittamaan sitä, kun törmäsin tietoa etsiessäni, että tämäntyyppinen tieto puuttui maksapotilailta. Maksan siirto pelotti minuakin ja perhettäni, ja se on ymmärrettävää. Mutta, onneksi täällä Suomessa on hyvät lääkärit ja hoito. Hyvin se menee, usko pois:)
VastaaPoista