Terveisiä ihan onnelliselta minulta🙂

Taas on kulunut aikaa, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne mitään. Ajattelin, että tänään olisi hyvä päivä päivittää ja kertoa kuulumisia, jos joku lukee vielä tätä joskus ja miettii, mitä kuuluu.

Mun maksansiirrosta on nyt jo reippaasti yli 7 vuotta ja voin sanoa, että tää matka siirtomaksani kanssa on mennyt hyvin. Paremmin, kuin uskalsin koskaan toivoa. Tänään mä voin hyvin, olen tyytyväinen elämääni ja onnellinenkin olen. Elämä vie eteenpäin, vastoinkäymisistä huolimatta ja sitä huomaa nauttivansa uusista asioista ja elämä itsessään tuntuu hyvältä, seikkailulta jota elän ja hengitän. Ja jossa saan olla mukana joka solulla.

Mä en annan siirtoni määrittää mua, vaan olen aina ajatellut niin, että mä määritän itse itseni. En anna sairaudelle ylivaltaa, vaan minä olen pomo ja määrään. Mä en häpeä sairauttani enkä siirtoani. Se on kumminkin niin osa mua ja tehnyt ja muokannut musta tälläisen, kuin olen. Mä toivoisin antavani esimerkkiä siitä, että vaikka olisi vakavasti sairas ja elämässä sattuisi pahoja asioita, niin siltikin se elämä on ihanaa, hyvää ja tavallinen arki on loistavaa ja ei niitä paskoja juttuja onneksi joka päivä tapahdu. Asenne ratkaisee. Mä olen ottanut positiivisen asenteen, sillä mä uskon, että se kantaa pidemmälle, kuin negatiivinen. Ja se auttaa voittamaan esteitä. Ja kyllähän hymyilevä ihminen on nätimpi, kuin suutaan alaspäin roikottava. Ja hymyily ehkäisee ryppyjä.

Tänään mä olen vahvempi, terveempi ja onnellisempi. Enkä mä edes ajattele, että olisin sairas tai kipeä. Mä olen vain minä, höpsö itseni. Luonnonlapsi, jolla on suunnaton elämänjano, joka haluaa vielä nähdä ja kokea kaikkea. Mä en anna periksi, vaan olen sitkeä, pieni nainen, jolla on vielä paljon annettavaa tähän maailmaan. Ja toivottavasti tällä maailmalla on mullekin annettavaa, hyviä juttuja, korkojen kera.

5 vuotta siirrosta

Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun maksansiirto kutsui. Aika on mennyt nopsaan ja siihen on mahtunut elämää monessa värissä ja sävyssä. Aviomieheni menehtyi syöpään - 13 jouluna, se oli se synkin jakso. Maksan suhteen ollaan menty tasaisesti eteenpäin, kunnes vuosi sitten tuli ensimmäinen takapakki, kun sairastin keuhkokuumeen ja maksa otti siitä itseensä. Siitä selvittiin ja nyt on olo taas ihan hyvä. Tämän vuoden tammikuussa mun Lempi koira menehtyi yllättäen, hän oli bostoninterrieri ja vasta vähän yli vuoden ikäinen. Lempi halvaantui ykskaks, neliraaja halvaus. Syynä oli synnynnäiset epämuodostumat. Lempi nukutettiin ikiuneen, kun halvaus oli niin paha. Se oli todella kova kolaus, sillä Lempihän otettiin meille tuomaan iloa ja rakkautta miehen kuoleman jälkeen. Yhtäkkiä tuo pieni, rakas energia pakkaus oli poissa ja kotona asui taas tyhjyys. Me päätettiin tytön kanssa ottaa uusi koira, saman rotuinen, mutta vallan eripaikasta. Nyt meillä odotetaan Ilonaa kotiin, Ilona on vasta pienen pieni pentu ja toukokuussa kotiutuu meille. Nimi on valittu tarkoituksella ja sen merkitys on ilmeinen☺️(kirjoitin tuon muutama päivä sitten) Eli tänään on oikeasti se viisi vuotta kulunut. 

Uskomatonta on lääketiede, kun oikein ajattelee ja lukee ja tutkii mihin se oikein pystyy. Ilman elinsiirtoa, en olisi nyt tässä kirjoittamassa yhtään mitään. Kasvaisin rikkaruohoa metri multaa päällä. Ja läheisilläni olisi suru. Elinluovutuskortti on hyvä täyttää tai omakannassa ilmaista tahtonsa elinluovutukseen, sillä se on suunnaton lahja jollekin, mittaamattoman arvokas. Tietysti, toivon, ettei kelleen tapahtuisi niin, että elinluovutusta mietittäisiin tai joku sairastuisi niin, että tarvitsisi sitä siirrännäistä. Mutta, realistisesti, kun ajattelee, niin noiden asioiden äärelle voi joutua kuka vain. Minäkin jouduin. 

No mutta, elämä rullaa eteenpäin ja aika. Mä rupean nyt leipomaan sämpylöitä koululaiselle, illalla laulamaan ja huomenna taas töihin. Aurinkoa päiväänne🌞 

Kuva Lempistä

Päivittelyä pitkästä aikaa

Hei!

Uni ei millään tule ja päätin pitkästä aikaa tulla tänne päivittämään kuulumisiani. Eli elossa ollaan.

Tänään, tällä hetkellä mulle kuuluu hyvää. Ensi kuussa tulee 5 vuotta siirrosta ja pääsääntöisesti kaikki on mennyt sen suhteen hyvin. Viime vuonna, vuosi sitten tuli ensimmäinen takapakki, kun sairastuin keuhkokuumeeseen, joka aiheutti mulle sappitietulehduksen, jonka tutkimus taas aiheutti haimatulehduksen. Ja noihin saadut lääkkeet taas kipeyttivät vatsani. Olin pitkällä sairaslomalla töistäni ja kärsin huonosta omatunnosta.  Sitä aattelee heti, että on jotenkin huonompi, kuin muut, varsinkin terveet. No mutta, mä paranin ja pääsin takaisin töihin. Haittapuolena naisena, tuosta sairastelusta ja lisäkortisonista tuli monen monta liikakiloa ja olo on ollut todella paksu. Oon haukkunut itseäni pallinaamaksi, jos muut ottaa duckface kuvia, niin musta on tullut ballface kuvia. Ei ole ollut järin hehkeä olo ja se taas on aiheuttanut sen, että oon viihtynyt nyt paljon kotona. Jotenkin olen nyt kärsinyt huonosta itsetunnosta. Mä en edelleenkään osaa suhtautua kunnolla tähän mun "sinkkukinkkuuteeni". Mä en tunne olevani mitään järin haluttua riistaa, mutta eipä sen ole nyt väliäkään. Olen keskittynyt lapseeni ja itseeni.

Kyllä mä olen ajatellut, nyt kun olen ollut yksinäni, että olisi kiva löytää joku, joka jakaisi arjen juttuja mun kanssani. Joka ymmärtäisi mua, jolle mä kelpaisin juuri tällaisena, epätäydellisenä itsenäni. Jota ei haittasi pehmeät muodot, joka ei pelästyisi sairauttani vaan haluaisi tutustua oikeaan Tainaan. Mäkin osaan olla hauska, vaikken aina siltä vaikutakkaan, osaan ainakin nauraa itselleni ja rakastan mustaa huumoria.  Mä en ehkä ole se helpoin, mutta en vaikeinkaan Pirttihirmua musta ei saa ja tossun alle en aio jäädä. Mutta joo, saas nähdä nyt... Näinkin on nyt silti ihan hyvä olla. Sitä paitsi, mä oon ihan ruosteessa treffiasioissa, kävin yksillä ja aattelin sen jälkeen, et parempi ku joku laittais mulle kapulan suuhun ja laittais komeroon, etten nolais itseäni. Ens kerralla, jos sellainen tulee, niin yritän enemmän, enkä luovuta jo ennen tapaamista.

Se on tää sairaus, joka tekee välillä epävarmaksi itsestään. Tuntuu, että aina täytyy näyttää muulle maailmalle, että pystyy, taitaa ja kykenee, siihen mihin muutkin. Töissä yritän näyttää, että pystyn samaan, kuin muutkin, vaikka välillä olo on ihan katkipoikkikuollut, kavereille ei viitsi aina valittaa väsymystään ja sukulaisille monesti antaa siloitellun kuvan, etteivät huolestu. Ja sitten tää mahdollinen seuraelämä, miten sitä kilpailee nuorten, kauniiden tiukkapeppujen kanssa, kun näkee itsensä pallinaamana Joo, mun tarvis taas löytää armollisuus itseäni kohtaan, ja löydänkin, mutta aina siihen ei kykene. Mutta joo, ehkä mun tarvis alkaa vähän nukkumaan, aamulla kello herättää töihin ja koitan palvella siellä iloisena ja reippaana.

Elämä on mennyt eteenpäin, haasteita on välissä, niinkuin meillä kaikilla, edelleen pysyn positiivisena, vaikka välillä marmatankin. Ja yleisesti ottaen, elämä on ihanaa, joka sävyssä, joka säässä. Siitä kumminkin oppii joka päivä jotain.

T❤️

Alku syksyn kuulumisia

Kesä sitten meni ja syksy saapui. Kylmää on, sisällä ja ulkona ja tuntuu, että koko kroppa palelee, sellaista sisäistä vilua. Tänään kulutin salilla aamupäivän ja nyt on vilu. Energiat jäi sinne. Ensikerralla täytyy syödä jotain ennenkuin lähden, niin on parempi olo. Viime viikolla olin kyllä täydellinen typerys. Ai niinkuin miten niin? No, menin salille ja kun tulin sieltä pois, niin en syönyt enkä juonut mitään. Sitten tuli kylmän horkka päälle, hirveä vilutus, alkoi tekeen pahaa ja kuume nousi yli 38. Kohta iski julmettu päänsärky ja aloin oksentamaan. Eipä enää lääkkeet pysyneet sisällä eikä mikään muukaan. Oksensin sitten seuraavaan aamuun asti ja lopulta mulla oli niin heikko olo, etten jaksanut edes puhua saati kävellä. Kuumetta oli edelleen yli 38. Sairaalareissuhan siitä sitten tuli. Olin tiputuksessa, nesteyttivät ja antoivat lääkkeet suonensisäisesti ja sellaiset kiiulääkkeet, että olin hetken ihan tillin tallin. He tarkastivat myös maksantilanteen ja ottivat kaikki kokeet, mutta onneksi kaikki oli siltä osin kunnossa. Pääsin sitten iltapäivällä kotiin. Opinpahan jotain taas kantapään kautta.

Eilen illalla mua kyllä kutitti ihan hirveästi jokapuolella kehoa ja oire oli jotenkin tutun tuntuinen, mutta meni ohi yön aikana.  Tarvii seurailla, jos uusii niin soitan lääkärille ja pyydän uusintakokeet, ettei tule mitään ylläreitä. Väsynytkin olen ollut, mutta sen laitan ihan tämän syksyn piikkiin,  kun en ole yhtään tulevan talven fani. Kylmää, pimeää, märkää....ei yhtään mun juttu. Koitan silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja yrittää pitää itseni liikkeessä.

Olen nyt sitten ollut leskenä 9 kuukautta, kyllähän nyt jo ollaan edistytty, vaikkakin välillä kaipaa sitä toista ihmistä tuohon vierelle, tsemppariksi ja jakamaan ilot ja surut.  En tiedä, ehkä se on nyt tämä mun oma sairaus, joka tekee musta niin epävarman. Kyllä mä pystyn avoimesti puhumaan sairaudestani ja siirrostani, mutta pelkään kumminkin, että joku potentiaalinen tulevaisuudessa tapaamani mies pelästyy tätä kaikkea. Mun historiani kun ei ole mitään kovin kevyttä tavaraa. Mutta,  aikahan sen näyttää.

Niin, meidän perheeseen on tulossa vauva. Lempi. Lempi on nyt vasta vähän yli viikon ikäinen pieni koiravauvveli. Me saamme sen sulostuttamaan elämäämme marraskuussa ja olen ikionnellinen siitä. Sen rotu on Bostoninterrieri ja se on pitkän ajan haave, joka toteutuu nyt.

Tämmöistä nyt taas tällä kertaa :)

Voimaannuttava kesä

Kesä alkaa olemaan loppusuoralla ja koulut aloittelevat toimintaansa pikkuhiljaa. Tyttärenikin on vielä viikon vapaa koulun tuomista vastuista. Viiikko aikaa vielä tehdä mitä halutaan.

Tämä kesä on ollut minulle erityinen. Tämä on ensimmäinen kesä siirron jälkeen,  kun tunnen oikein eläväni taas, olen reissannut ystävien luona ympäri Suomen, olemme hurvitelleet tytön kanssa milloin laivalla milloin hurjissa huvipuistoissa. Olen heittäytynyt joka päivään uudella innostuksella, ajatuksella MINÄ ELÄN ja voin tehdä melkein mitä vain.

Tämä kesä on myös toiminut jonkinlaisena terapeuttisena hoitona surulleni. Olen saanut voimaa ja uskoa itseeni ja siihen, että elämä kantaa ja vie minua eteenpäin. Tänään olen henkisesti vahvempi, kuin menneessä elämässäni. Olen ottanut kaiken irti auringosta, lämmöstä ja rakkaista ihmisistä. Kun syksy tulee, akut ovat niin latautuneet, että pystyn ajattelemaan tulevaa surun muistopäivää ja uskon selviytyväni siitä, tavalla tai toisella.

Mitä tulee sairauteeni, niin ainakin vielä kaikki on mennyt hyvin. Salamatkustajani on voinut hyvin ja minä olen voinut hyvin. Lääkkeitä edelleen on suhteellisen paljon, mutta elämä niiden kanssa on tuttua touhua. Välillä tietysti aikataulut saattavat heittää, mutta en ota niistä mitään stressiä. Pääasia on, että ne tulee otettua.

Aurinkoakin olen ottanut...heh, ei varmaan kannata kovin mainostaa :) ,että tekee kiellettyjä asioita, mutta niin olen tehnyt. Ja nauttinut siitä, kun olen saanut maata auringon lämmössä hyvän kirjan ja kylmän juotavan kanssa. Minä en pelkää syöpää, en enää. Näin liian läheltä sitä elämää. Ja ajattelen niin, että jos syöpä on tullakseen, se tulee vaikka istuisin koko ikäni sisällä ja välttelisin auringon ilkeän ihania säteitä. Tulihan mun miehellenikin syöpä, vaikka eli niin terveellisesti, kuin mahdollista. Eli, tämä on minun valintani, älkää ottako minusta mallia :)

Lämmintä kesän loppua!

Kohti kesää

Aika menee niin nopsaa, ettei tahdo pysyä mukana. Minulla tuli kaksi vuotta täyteen yhteiseloa salamatkustajani kanssa tämän kuun alussa. Meilahdessa oli kaikki hyvin, kun kävin tarkastuksessa. Vihdoinkin Medrolia laskettiin ja nyt se on 2 mg päivässä. Cellcept otetaan jossain vaiheessa kesällä pois, mutta vähän on alkanut jännittämään ja mietityttämään, että entä jos en annakkaan ottaa sitä pois. Hyljintä kummittelee takaraivossa. Mutta,  voipi olla et noi sivuvaikutukset vähän vähenisivät taas.

Kohti kesää ollaan taas menossa, ihanaa, suorastaan super ihanaa, monella heittomerkillä ja hymynaamalla. ♥ Tää kesä on vaan siitä erilainen, että nyt ollaan tytön kanssa ihan kahdestaan.  Saas nähdä mitä keksitään...ei ainakaan bikineitä vielä tänä kesänä vedetä päälle :D Mä olen päättänyt, että joo, muistan varoitukset auringosta sun muusta, mutta en mä rupea silti liiallisuuksiin. Ja toi syöpä on sellainen juttu, että se tulee jos on tullakseen. Vaikka piiloutuisi auringolta, söisi terveellisesti ja muutenkin eläisi esimerkillisesti, niin siltikin se voi iskeä. Omassa miehessäni näin hyvän esimerkin siitä, että sille ei voi mitään, se vain tuli, jostain ja teki tehtävänsä. Onneksi sentään Suomessa on hyvää syöpähoitoa, miehellänikin oli, vaikka hän siihen menehtyikin. Se vain oli liian ärhäkkä ja erikoinen lajiltaan, ettei parantavaa hoitoa ollut.

Yllätyin, kun katsoin tilastoa, että yhä tätä blogia luetaan.  Hyvä, jos siitä on ollut jotain apua. Olen tässä suunnitellut uutta blogia, ihan uudesta aiheesta, mutta vielä en ole aloittanut sitä. Vinkkaan siitä täällä, kun se on ajankohtaista. Ihanaa kevättä kaikille,  koittakaa jaksella! Niin mäkin teen :)

Päivittelyä niitä näitä

Mulla on ongelmana nykyään se, etten saa öisin unta. Olen itse tehnyt siitä ongelman itselleni vilkkaan mielikuvitukseni avulla. Se lisääntyi mieheni kuoleman jälkeen. Pelästyn kaikkia nitinöitä ja natinoita. Olen jo miettinyt, että täytyykö minun sittenkin turvautua johonkin nukahtamista edistävään lääkkeeseen. En tiedä, koitan vielä. Olen koittanut nyt pitää radiotakin auki, että olisi jotain ääntä, ettei kuuntelisi tyhjyyttä, sitä, kun ei kuule sen toisen tuttua, rauhoittavaa hengitystä.

Sitten maksa juttuihin... Niin onkohan moneltakin otettu koepalat perättäisinä vuosina, ekan ja tokan vuoden jälkeen? Oon vaan miettiny, että aikooko he ottaa sen koepalan taas sen takia, kun mulla oli se hyljintä silloin alussa ja nyt jouduttiin vuosi sitten vaihtamaan ne hyljintälääkkeet niistä aiheutuneiden sivuvaikutusten takia. En tiedä, mutta en tykkää sitten yhtään. Olen ihan hermona, kun mietinkin sitä.

Vuosi biopsia ei meinaan sujunut ihan niin, kuin aiemmin. Ja nyt todellakin kammoan sitä, jos käy niin. Se ei sattunut, mutta se tuntui pahalta. Kai se johtui myös kauheasta jännityksestä, en ehtinyt saada rauhoittavaa, kun pääsin "onneksi" etuajassa kokeeseen. En ollut yhtään mielissäni, kun sängynhakija tuli puoltoistatuntia etuajassa. Ja piston jälkeen se makaaminen. Onneksi ihana ystäväni tuli mua katsomaan ja huoneessa oli tuttu siirtoajalta. Ei käynyt aika pitkäksi. Ja lähdin heti kotia kohti taxilla, kun se aika oli huilattu.

Niin, kyllä mua nyt sekin surettaa, kun kultaani ei enää ole, niin mulla ei ole ketään sellaista jolle tekstata, joka soittaisi ja huolehtisi ja tsemppaisi ja olisi tukena ja turvana, niinkuin aiemmin. Ilman häntä en olisi ollut niin rohkea omassa siirrossani. Mä pelkään senkin takia seuraavaa Meilahden reissua, kun se on ensimmäinen yksinäinen sairaalareissu. Kyllähän mulla on sukulaiseni ja heihin voin turvata, mutta mieheni tunsi minut ihan kokonaisuudessaan ja oman historiansa myötä osasi tukea minua juuri oikealla tavalla. Mutta, elämä ei aina mene niinkuin haluaisi.

Oman siirtoni ansiosta minä olen nyt tässä, vaikkakin pulleana ja karvaisena, mutta elävänä. Näen lapseni kasvavan ja voin olla hänen tukenaan, olla lähellä, lohduttaa, nauraa yhdessä, tuskailla läksyjen kanssa, vain olla ja ihmetellä tätä maailmaa ja elämää. Voi, kun olen ollut siitä niin onnellinen, mahdollisuudesta elämään. Ja vaikka elämä tuokin vastoinkäymisiä vastaan, niin minä en pysähdy ennenkuin tulee minun aikani siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. En anna helpolla periksi.

Nyt koitan ummistaa omat silmäni, neitiseni nukkuu jo ja radio soi. Ulkona tuulee ja tekee ääniä tänne sisälle, mutta yritän järkeistää ne ja nukahtaa=)