6. viikko kotona, arpi kiusaa ja harmittaa

Tällä viikolla on ilmaantunut minulle uusi vaiva. Arpi ja sen alue tekee kiusaa ja soitin Meikkuunkin yhtenä päivänä ja keskustelin lääkärin kanssa ja hän sanoi, että vielä ainakaan ei kuullosta hälyttävältä, mutta tarvii tarkkailla sitä.

Jaa, että mitäkö vaivaa...no, se esimerkiksi kutisee välillä ihan sietämättömän paljon, tekis mieli jollain hammasharjalla raaputtaa sitä hampaat mielipuolisessa nautinnon virneessä. Olen kuitenkin saanut hillittyä itseni ja olen tyytynyt vain taputtelemaan sitä sormenpäillä ja rasvaus on auttanut ihan perusvoiteella.

Toinen vaiva siinä on sen väri, minusta se vaan ei ole ihan on värinen jokapaikasta, se on sellainen tummemman värinen, tumma liila sanoisinko ja sitten tullaan kolmanteen vaivaan eli se alue on kipeä. Siihen sattuu välillä, tietyissä liikkeissä ja esim. kun makaa kauan vasemmalla kyljellä, niin arvesta tulee kosketus arka.

Lääkärin mielestä se on saattanut kipeytyä, kun olen nyt alkanut enemmän liikkumaan ja vatsalihakset ovat joutuneet koville ja muutenkin pelkästään arpikin elää koko ajan, mutta jos sitä alkaa koko ajan särkemään ja kivusta tulee sietämätöntä, täytyy mennä lääkärille näyttämään sitä.

Nää on taas niitä juttuja mistä en tykkää, että ilmaantuu jotain kivuliasta ja uutta mistä ei tiedä onko normaalia vai ei. Tiedän, että arven parantumiseen menee kauan aikaa ja olen kokenut jo yhden ison arven, mutta nyt jotenkin vaan välillä mietin ettei kaikki ole ok. Olen tehnyt itselleni kaksi diagnoosia, joko se johtuu arven liikakasvusta, keloidista vai mikä se oli...mut haittaakse, tai sitten se on arpityrä. No, minulla on 3.7 lääkäriaika niin silloin saan varmasti vastauksen ongelmaani. Kerron sitten miten kävi. Itse toivon olevani väärässä.

Niin, muuten ei ole sitten mitään ongelmia, kuin tuo vain. Olen nyt vähän rauhoittanut menoa, jos se auttaisi. Nyt olen Turussa, hotellissa, tulin tänne linja -autolla, minun kultani kerta on täällä niin halusin olla hänen lähellään ja huomenna me menemme yhdessä kotiin.

5 viikko kotona-Niitä näitä....

Kunto

Olo on edelleen pysynyt hyvänä, on ollut energiaa tehdä kaikenlaista ja sitä on sitten tullut mentyä pää kolmantena jalkana. Pyöräilylenkit ovat pidentyneet, mutta tossa joku päivä, kun poljimme oikein pitkän matkan, niin sen jälkeen tuntui vatsassa pientä jomotusta ja paikallistin sen tunteen vatsalihaksiin eli eivät ne vielä ihan parantuneet ole poikkasustaan. Kunto paranee pikkuhiljaa ja olen ollut mielissäni siitä. Enää en läähätä joka nousussa ja sydän ei meinaa pompata rinnasta ulos saati maksassa ei tunnu enää sellaista klöntti tunnetta...

Paino

Karvankasvu on nyt himmannut, olispa painon kanssa sama juttu, mutta ei, se vain nousee pikkuhiljaa tai sitten on pysähdyksissä. Olen katsonut mitä suuhuni pistän, mutta ainakaan vielä se ei ole auttanut. Ärsyttää!! Mutta, kyllä minä tämän tiesin, olen aina reagoinut kortisoniin hyvin voimakkaasti ja tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Onneksi tiedän senkin, että se tulee vielä laskemaan, mutta nyt se vain tuntuu tällä hetkellä vaikealta=(

Veriarvot

Veriarvoni ovat pysyneet alhaalla nytten, ne ovat nyt normalisoituneet jokalailla, on mukava katsella arvojaan, kun joka kohdassa ei ole tähti merkkiä, joka osoittaa, että arvot eivät ole normaalin rajoissa. Katselin joku päivä vanhoja lääkäritietojani ajalta, jolloin olin vielä ihan lapsi ja siellä oli veriarvojani ja ne oli kyllä huikeeta katseltavaa, ne ovat heitelleet laidasta laitaan ja mietein, että hyvin minun maksani on kestänyt kaiken sen.

Mieliala ja mietteitä

Mieliala on nyt ollut positiivinen, vaikka välillä tulee ajateltua liikaa asioita ja silloin käy niin, että tuo mieliala hieman laskee ja meinaa pessimistisyys hiipiä valloilleen. Onneksi mieheni on hyvä palauttamaan minut ruotuun ja heti tuntuu paremmalta. Sitä tulee välillä mietittyä, että meneekö nyt liian hyvin ja sitä pelkää takapakkia. Ne alkuhankaluudet laittoivat ainakin minut miettimään tätä kaikkea uudella tavalla. Ennen leikkausta ajattelin, että menen vain leikkaukseen ja hoidan homman kotiin, nopeasti ja ilman hankaluuksia, mutta eihän se ihan niin mennyt. Putosin pilvilinnoista heti toisen viikon aikana ja ymmärsin sen, ettei kannata luoda itselleen liian suuria odotuksia vaan täytyisi mennä päivä kerrallaan ja ottaa jokaisen uuden päivän voittona ja mahdollisuutena.

Elämänlaatu nyt

Minä olen tässä ajatellut itseäni ja elämänlaatuani, enhän minä pysty muista sanomaan, mutta itse huomaan, kuinka paremmin asiani ovat nyt. Ennen leikkausta olin tosi väsynyt, loppuvaiheessa nukuin suurimman osan päivästä ja sekään ei auttanut väsymykseeni. Oli kipuja, huonovointisuutta ja kaikkea mahdollista ikävää, mikä invalidisoi minut. Monesti tuli mietittyä, kuinka epäonnistunut yksilö olin, kun en pystynyt toimimaan normaalisti ja tuntui, että laiminlöin perhettäni. Se väsymys on niin kaiken nielevää, siihen niinkuin hukkuu ja se vie mukanaan. Sen väsymyksen täytyy kokea, että sen ymmärtää oikein kunnolla.

Maksansiirto oli kuin pelastusrengas, joka minulle heitettiin ja se pelasti minut sieltä syvyyksistä. Enää ei väsytä suunnattomasti, sillai ihan normaalisti illalla, kun päivällä on tullut tehtyä kaikenlaista. Nykyään teen jo suunnitelmia, mitä teen joskus, sillä aiemmin en viitsinyt suunnitella mitään vointini takia. En ole jämähtänyt, vaan olen taas alkanut elämään. Tuntuu, että minä itse olen taas ohjauspuikoissa eikä sairaus. Pystyn käymään kaupassa ilman pelkoa pyörtymisestä, vierailut sujuvat hyvin, kun en nukahtele joka paikkaan ja töihinpaluu häämöttää mielessäni. Nykyinen energisyyteni on jotain ihmeellistä, joka hämmästyttää itseäni vieläkin. Mietin, että miten ihmeellistä tämä elämä onkaan, kun vaihtamalla lihakimpaletta sisälläni, vointi paranee näin paljon. Elämäni on nyt paljon parempaa, kuin vaikkapa puolivuotta sitten, ero on kuin yöllä ja päivällä. 

Tällä viikolla on niin paljon tekemistä, että... Tänään olen lähdössä ystävän mökille yöksi, loppuviikosta lähden Turkuun juhannukseksi ja siinä välissä tapaan ihania ystäviäni ja nautin kesästä, jos ilmat vain sallivat. Eilen kävin taas verikokeissa ja huomenna saan vastausen ja myönnän, että edelleen se jännittää kovasti, mutta enpä anna sen haitata menoa. Nyt on kaikki hyvin ja se on tärkeintä=)

4 viikkoa kotona

Nyt on sitten tullut oltua neljä viikkoa kotona pitkän sairaalareissun jälkeen. Hyvältä on tuntunut ja elämä normalisoituu pikkuhiljaa, ainakin niin normaaliksi, kuin tässä tilanteessa vain voi. Olen touhunnut kaikenlaista nyt, kun on pystynyt ja jaksanut. Askarteluakin olen taas jaksanut pitkästä aikaa harrastaa, mikä on ollut terapeuttista itselleni, mutta ei varmasti miehelleni, kun askartelutarvikkeita on hujan hajan lattialla ja pöydällä, kimalletta, paperisuikaleita, liimaa ja kaikkee mahdollista, mitä askartelu aarrearkustani vain löytyykin. Ihana ystäväiseni täyttää vuosia, niin täytyihän minun hänelle jotain väsätä, koska itse ainakin ajattelen, että itsetehdyssä lahjassa on aina ripaus sydäntä mukana<3

Soittelin sitten keskussairaalaankin ja ilmaisin Helsingin pään toiveen hoidostani, että lisää verikokeita ja niitä live-käyntejä lääkärisedän luona. Aika laiha saalis oli, ei kuulemma pysty nyt kesällä venymään. No, mahtaako johtua, kun juuri oli Satakunnan Kansassa, että nyt tarvisi alkamaan säästämään Satakunnan sairaanhoitopiirissä jostain ja säästösummat olivat melkoiset. Itse olen sitä mieltä, että säästöjä voisi tehdä muualtakin, kuin sairaiden hoidosta. Itse en meinaan osaisi päättää tai edes keksiä, miten tuollaisesta ryhmästä voi säästää. Kuitenkin jonkun hoitoonpääsy vaikeutuu, tarvittavia toimenpiteitä ei tehdä, kun ajatellaan, että ne maksavat liikaa. Tiedän eräänkin tositapauksen lähipiiristäni, että pään magneettikuvausta ei otettu, koska se maksaa niin paljon, lääkäri itse sanoi niin suoraan. Lopulta, kun se otettiin tälle henkilölle oli jo tullut toispuolinen halvaus, johtuen kananmunan kokoisesta kasvaimesta aivoissa. Lääkäri pyysi myöhemmin anteeksi, mutta ei se tuollaisessa tilanteessa enään lohduta. Olen aina ihmetellyt, että yhteiskunta alkaa säästämään tärkeissä asioissa, koulumaailma on toinen säästömaailma jota ihmettelen. Mikseivät päättäjät itse tekisi päätöstä, että eivät yhtenä tai kahtena vuotena aina silloin tällöin nostaisi palkkojaan suunnattomasti. Ei tavallinenkaan palkansaaja saa sellaisia korotuksia joka vuosi. Mutta tämä on sellainen aihe, josta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja saisi itsensä kiukkuiseksi vain.

Huomenna on verikokeet taas, jotka sain lopulta itselleni hommattua. Viime viikolla tehtiin se kortisonin alennus ja nyt sitten näkee, onko se jotain vaikuttanut. Sitä negatiivista vaikutusta pelkää, kerta nyt ne arvot ovat olleet niin hyvät, kuin vain voivat. En haluaisi mitään takapakkia tässä vaiheessa, kun tuntuu, että tämä elämä alkaa taas sujumaan ja kaikesta nauttii uudella tavalla ja kesä tuntuu ihanalta. Vaikkakin aurinkoa ei saa ottaa, saunasiiderit jää juomati ulkosaunan jälkeen lammen rannalla, kukkasia ja multaa ei saa käpälöidä ja istuttaa uusia kaunistuksia parvekkeen purkkeihin...mutta toisaalta, Elämän rinnalla nuo ovat pikku juttuja ja itse olen onnellinen nyt.

Karvankasvu on nyt hieman lieventynyt kasvoissa ja käsissä ja onneksi se on vaaleaa, eikä tummaa. En ole tehnyt sille mitään, koska jos sitä menee leikkaamaan, on karvoilla tapana tummentua ja paksuuntua eli nyt vain odotan, että lääkityksen alenemisen myötä tuo vaiva rauhoittuu. Ainakin omat hiukset ovat pysyneet päässä ja jatkaneet kovaa kasvuaan. Uskalsin viikolla käydä kampaajallakin, joka teki vaaleita raitoja hiuksiini. Piristi kummasti taas mieltä ja minäkuva parantui kovasti. On se kumma juttu, että vaikka on hyvä itsetunto, ainakin omasta mielestä, niin jotkut pienet asiat voivat horjuttaa sitä. En yhtään ihmettele, jos joku masentuu tai eristäytyy tai muuten tuntee olonsa epämieluisaksi, kun itsessä tapahtuu paljon erilaisia muutoksia, joille kaikille ei voi itse mitään. Toisilla saattaa tulla eteen isojakin muutoksia elämässä, mutta juuri silloin olisi tärkeää, jos oli hyvä ja läheinen tukiverkosto.

Mutta, joskus käy niin, että osa ystävistä ja tutuista häviää viereltä, kun sairastuu vakavasti. Olen miettinyt, että suurimmalta osalta se johtuu varmaan siitä, että he pelkäävät kohdata sairastuneen, eivät tiedä mitä sanoa tai miten käyttäytyä. On helpompaa kadota, kuin kohdata toinen vaikeassa tilanteessa. Nyt, kun minullakin on tämä maksajuttuni, niin tietyt ystävät kaikkosivat, enään ei kutsuta juhliin, pelätään kai juomattomuuttani tai koetaan, että tilanne olisi minulle kiusallinen, kun muut juovat juhlajuomiaan ja minä lipitän mehuani. Enään ei pyydetä mukaan erinäisiin reissuihin. Sääli, sillä ainakin minä en kiusaannu muiden juhlimisesta iloliemen avulla, edelleenkin olen yllytyshullu, joka lähtee mukaan erilaisiin tempauksiin, yhä rakastan hyviä juttuja, naurua ja hauskanpitoa. Ja minä tykkään tavata ystäviäni niin, ettemme puhu sairaudestani vaan ihan kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, eli jos joku pelkää, että sairaat puhuvat vain sairaudestaan, niin se on harhaluulo. Kyllähän siitäkin joskus puhutaan, mutta silloin, kun siihen on tarvetta ja sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti haluaa kuunella ja puhua siitä kanssani. Nyt ainakin on saanut käsityksen siitä, kuka on todellinen ystävä ja kuka vain sellainen käväisijä...

No mutta, nyt lopettelen taas, alkaa menemään liian vakavaksi...=) Heippa ja toivotaan, että säät lämpenisivät!!

Lääkkeiden vähennys ja kotiin

Maanantaiaamu alkoi taas migreenillä, oikein kiva jomotus otsalohkossa ja kipu tuntui oikeen silmämunassa asti. Epäilen, et johtuu lääkkeistä tai sitten silmistä...tarvis silmälääkäriin varmaan mennä. No, onneksi lääkkeillä sen sai taas loppumaan ja pienillä aamu-unten jatkolla. Nyt on vähän tööt-olo.

Lääkärit kävivät äsken, arvot ovat hyvät ja kun he katsoivat minua, sanoivat heti, että nyt tarvii kortisonia laskea...hih, he kommentoivat heti sitä, mitä arvasinkin etukäteen. Minulla on aina kortisoni vaikuttanut voimakkaasti ja nytkin on jo tullut kuukasvoisuus, karvankasvu ja mustelmaherkkyys oireiksi, eivät kivoja, varsinkaan naiselle.

Pori sai nuhteita heiltä toimistaan, koska minulle ei ole sovittu seuraavaa käyntiä sinne ja verikokeita on liian harvoin nyt aluksi. Nyt kun lääkkeitä lasketaan, pitäisi kontrolli olla useammin. He kysyivät, kuka minua hoitaa siellä.

Kysyin myös sairaslomasta, mutta sanoivat, että se päätetään ensikuussa, kun tulen ja tulee 3 kuukautta leikkauksesta. Lääkärin mielestä, jos on hyvässä kunnossa, 3kk loma riittää, mutta meinasi, että jos tulee näitä sivuoireita, niin loma voi venähtää 6 kuukauteenkin. Voi kettu, en minä nyt niin kauan haluisi olla kotona, mutta jospa nää tutinat yms.muut oireet rauhoittuvat pikkuhiljaa...

Nyt odottelen takro-pitoisuutta ja sitten lähden taxilla kurvailemaan kotia kohti. Ihanaa, kun tietää, että ainakin nyt on kaikki hyvin. Fysioterapeuttikin kävi ja antoi luvan käyttää vatsalihaksia ja alkaa treenailemaan niitä. Ja muutenkin uskallan alkaa tehostamaan liikkumistani. Kyllä tämä elämä tästä normalisoituu, pikkuhiljaa, mutta varmasti. Tunnen oloni nyt mahdollisimman normaaliksi piiiiiitkään aikaan, olen nyt onnellinen tästä kaikesta ja uudesta mahdollisuudesta elämään. Siihen kannattaa tarttua, kun siihen annetaan mahdollisuus. Vaikka kaikki tämä on tuntunut pelottavalta aluksi, niin itse olen vastoinkäymisistä huolimatta todella onnellinen, että uskalsin tehdä tämän. Ei se ollutkaan niin pelottavaa loppujenlopuksi. Tänään aurinko paistaa, uusi maksa toimii ja minä elän.

Meilahdessa taas, tarkastuskäynti

Täällä sitä taas ollaan, Meilahdessa, tutuissa vaaleanpunaisissa vetimissä ja odotellaan. Tai no, se mitä minulle täällä tehdään on vain verikokeet aamulla ja lääkärinkierto 10-11 välillä. Aikaa pitkä verikoe reissu minulla muuten...taxilla 4 tuntia yhteensuuntaan. Nyt illalla sain iltapalaa, otettiin verenpaine, lämmönmittaus ja kyseltiin vointia. Eli ihan joutenoloa tänään. Tulin muuten tänne tänään illalla 6 aikaan.

Kyllä huominen vähän jännittää, sitä pelkää, jos arvoissa onkin jotain ja sanovat minulle, että tänne täytyy taas jäädä. Mutta eipä tässä mitään käy... Kirjoittelen huomenna :)

7000 katselua tuli täyteen, kiitos=)

Aikas sopivasti, kuun vaihtuessa toukokuusta kesäkuuksi myös blogini ylitti 7000 katselun rajan, kiitos siitä kuuluu teille. En olisi ikinä uskonut, että tuollaisia lukuja tulee. Todella moni on kommentoinut tähän blogiin ja yksityisiäkin sähkäreitä on tullut. Olen pyrkinyt siihen, että aina kun ehdin, vastaan ja mielelläni teenkin niin. Minusta tuntuu, että tästä on ollut apua puolin ja toisin . Ja tähän päiväkirjaan on mukava palata lueskelemaan, kun haluaa palauttaa jonkun tietyn päivän mieleensä tai kun ajattelee koko kokonaisuutta. Ilman tätä, minä en muistaisi omasta kokemuksestani tuon taivaallistakaan. Siksi kehoitan teitäkin pitämään jonkin sortin päiväkirjaa. Ei sen tarvi olla tällainen julkinen, jos ette halua, vaan se voi olla ihan millainen tahansa, jossa laittaisitte ylös tapahtumia, tuntemuksia, kysymyksiä...sitä josain vaiheessa meinaan kelailee paljonkin tätä kaikkea tapahtunutta ja kun ne asiat tuppaavat menemään kovaa vauhtia eteenpäin, niin se ajantaju hämärtyy ja asiat saattavat unohtua ja muuttua mielessä.

Minä olen miettinyt siirtoani näinä päivinä paljonkin, varsinkin tätä siirron jälkeistä aikaa. Olen ollut ihmeissäni itsessäni tapahtuvista muutoksista, siitä mitenkä fyysiset oireet ovat hävinneet hyvinkin nopeasti, jotka vaivasivat minua pitkäänkin ennen leikkausta, kuten kutina, suunnaton väsymys, jatkuvat kuukautiset, kylkikipu, voimattomuus...varsinkin se yleistilaa osuvammin kuvaava ilmaisu, että olin kuin raahustava zombie, jonka aamuinen päämäärä oli aina selvitä iltaan asti. Nykyään minä jaksan olla hereillä koko päivänkin ja se vireystila parani jo toisella viikkoa sairaalassa. Kävelylenkit pitenevät kokoajan ja pyöräily tuntuu kivalta, varsinkin kauniina aurinkoisena päivänä. On ihanaa elää normaalia elämää ja olla iltaisin normaalisti väsynyt.

Eihän silti kaikki muutokset itsessä ole niitä mukavia, kuten tämä kuukasvoisuus, jota olen valitellut jo monessa bloggauksessani, tai kasvojen ja käsien karvan kasvu. Itse syön Prograffia, joten luulen, että karvankasvu tulee kortisonista, huoh, kohta tarvii varmaan alkaa ajelemaan karvoja naamasta, etten ihan apinaksi muutu. Onneksi mies sanoi olevansa eläinrakas...hmmm...mitenkähän tuonkin ottaisin;) Sitten on verenpaine koholla, mutta se kuulemma on normaalia maksansiirron saaneilla. Uutena vaivana on tullut migreeni, se iskee kerran viikossa ja oikein kunnolla ja se kuulemma johtuu lääkkeistäni, no, mikä ei tapa vahvistaa...eli mä elän ikuisesti.

Onneksi sokeriarvot ovat olleet loistavia sanoin kreatiiniarvot, eli munuaiset pelaavat hyvin. Saan olla onnekas siitä, että minulla ei ole mitään liitännäissairauksia, eli olisin muuten aikas terve, josei minulla olisi sattunut olemaan tuota maanantaipäivän hazardi maksaa. Onneksi se maksa kesti näinkin pitkään ja ei se helpolla ole päässyt minun seurassani. Jotenkin nyt sitä osaa arvostaa sitä aikaa, minkä sain elää ihan aitona itsenäni, sellaisena yhtenä kappaleena. Nythän yksi alkuperäiskappale on poltettu poroksi ja noussut savuna ilmaan. Levätköön rauhassa!

Miksi kysymyksiä?

Välillä sitä on ollut itsellensä vihainen ja kysynyt, että miksi minulle on täytynyt käydä näin. Miksi minulla täytyy olla joku tällainen typerä sairaus, että olen joutunut luopumaan palasta itseäni, miksen minä voinut toimia kunnolla ja olla normaali. Miksi minulla on valtava haava vatsassani, ruma arpi lopun ikääni muistuttamassa, että olen ollut viallinen yksilö, tässä täydellisyyttä ihannoivassa maailmassa. Miksi minun täytyy syödä myrkyllisiä lääkkeitä lopunikääni. Miksi minun täytyy elää aina hieman rajoitetusti. Miksi elämä on joskus niin vaikeaa...???

Tuossahan noita kysymyksiä on joita joskus kelailee huonoina hetkinä ja onhan niitä kysymyksiä vielä enemmänkin. Vastauksia niihin nyt sitten ei saakkaan tai ainakaan sellaisia, kuin haluaisi. Itse olen alusta asti suhtautunut sairauteeni asenteella, että periksi en anna ja en anna sen määrätä ja hallita elämääni vaan minä hallitsen sitä. Minä olen yksi meistä, joka on sairastunut ilman tahtomattaan, ilman, että olisi itse voinut asialle jotain. Minä voin vaikuttaa siihen, miten sen otan. Katkera ei kannata olla tai turhan vihainen, se vain kuluttaa turhaa energiaa. Olen aina ollut positiivinen ja etsinyt asioista niitä hyviä puolia.

Itse ajattelen, että ilman sairauttani, minä en olisi minä. En olisi näin suvaitsevainen, olen tässä kohdannut kaikenlaisia asioita ja tavannut ihmisiä laidasta laitaan pienestä asti. Olen oppinut pitämään puoleni ja huolehtimaan itsestäni. Olen saanut ystäviä. Sairaus on opettanut, että pienistäkin asioista kannattaa iloita ja olla onnellinen. Ajattelen, että huomenna on aina uusi päivä ja mahdollisuuksien ovet ovat auki kaikkeen ja kaikkialle. Unelmia pitää olla ja niitä täytyy tavoitella, ilman unelmia maailma olisi liian harmaa ja tylsä paikka. Ja aina välillähän ne tuppaavat toteutumaan...Täytyy vain uskoa!

Kevätjuhla ja muutama kertomus...

Tänään oli minun murusen ensimmäinen oikea kevätjuhla koulussa, se pidettiin merenrannalla olevassa kesäteatteri paikassa, paikka on kyllä kaunis, mutta sää on kyllä nyt liian kylmä. Meilläkin oli ajat sitten ostettu kaunis hame juhlaa varten, mutta laitoin tyttösen pukemaan farkut, paidan ja nahkatakin päälleen, kun menimme sinne. Nyt kerta ei ole varaa tulla kipeäksi. Itsekin otin mukaan lisä lämmikettä ja onneksi otin, kun vilu yllätti tunnin istuskelun jälkeen. Täytyy kyllä muuten sanoa, että kyllä nykylapsukaiset ovat sitten niin taitavia esiintyjiä, olin ihan haltioissani kuunnellessani ja katsellessani heidän lauluesityksiään. Minunkin murunen on ollut koulun laulupajassa ja hienosti he hoisivat hommansa. Olin oikein ylpeä äiti, tippa oli linssissä.

Aluksi mietein, että uskallanko mennä juhlaan, mutta ajattelin, että minulla on lapsi vain kerran ekaluokalla niin tottakai minä menen, vaikka pää kainalossa. Muuten jäisi harmittamaan. Muistojen luominen on ihanaa, tunnelmallista ja kaihoisaa, kun tietää, että juuri sillä hetkellä eletään sitä nimenomaista hetkeä, joka on ainutlaatuinen ja se ei tule toistumaan. Olisi hienoa,kun ihmisellä olisi sisäinen kamera ja filmirulla, johon kaikki saisi tallennettua ja aina kelattua, kun haluaisi kokea jonkun muiston uudelleen. Onneksi on kamerat ja muut vehkeet keksitty, kunhan niitä muistaisi ottaa vain mukaansa, kun lähtee.

Tänään aiemmin kävin myös töissä moikkaamassa rakkaita työkavereita, voi, kun minä olen niin kaivannut sinne takaisin. Kaipaan työkavereita ja ihan sitä työtäkin, kaikkia niitä monenkirjavia mummoja ja pappoja, ja erilaisia tilanteita, johon joutuu päivittäin. Minusta meidän työporukka on ihan mahtava, meitä on monta eri persoonaa, mutta kuitenkin kaikki antaa kaikkien kukkien kukkia...asioista puhutaan ja yhdessä tehdään asioita. Onhan niitä hankaliakin tilanteita ja jollakin on joskus huono päivä, mutta se kuuluu asiaan ja sitten tuetaan ja tsempataan toisiamme. Tänään, kun olin siellä huomasin mitä ehkä eniten kaipaan sieltä, kaipaan sitä yhtenäisyyden tunnetta, sitä, kun ollaan kaikki yhtä suurta perhettä, nauretaan ja itketään yhdessä, hassutellaan ja hullutellaan, mutta kuitenkin hoidetaan hommamme, ammattitaidolla ja hyvällä tiimityöllä. Huoh, kyllä se töihin paluu onneksi joskus koittaa... Menisin heti, jos voisin=)

Tosijuttuja sairaalareissuilta...

Tässä tulee nyt muutama lupaamani juttu...Tämä ei ole tarkoitettu mustamaalaamiseksi, vaan kerron ihan omia tosikokemuksiani, joita on sattunut matkan varrella elämässäni...Kukin ottakoon tavallaan=) Eli, kerran olin sairaalassa ja heräsin aamuyöllä 6 aikaan, kun hoitaja tuli viereeni ja napsautti valot päälle. Hänellä oli kärry mukanaan ja siinä oli kaikenlaisia piikki tarvikkeita. Kysyin unisena, mitä asiaa hänellä on. Hän sanoi tulleensa laittamaan minulle antibioottitippaa. Sanoin, että ei minulle tarvitse tippaa laittaa, koska läääkäri oli päivällä sanonut, etten tarvitse tippoja. Hoitaja väitti vastaan ja minä samaten. Sitten hän otti napapiikin esille ja sanoi, että no, sitten minä pistän sinulle tämän piikin. Sanoin, ettet varmana pistä, sillä minua ei ole koskaan pistetty napapiikillä, koska ei ole tarvinnut ja minulla on niin huono veri tällä hetkellä, että jos pistät, minä vuodan kuiviin. Hän intti taas vastaan, mutta lopulta sanoi, että menee tarkistamaan asian. No, kohta hän tuli takaisin, ilman kärryä ja sanoi, että olin oikeassa molemmissa asioissa. Edellinen potilas minun paikallani oli aimmin tarvinnut noita hoitoja, mutta hän oli jo kotiutunut ja minun nimeni oli laitettu hänen lääkelistalleen... siitä asti, olen ollut HYVIN tarkka lääkkeistäni ja toimenpiteistä mitä minulle tehdään. Miettikääpä, jos olisin ollut vähänkin sekava tai sellainen, joka ei pystyisi hoitamaan asioitaan...niin olisi tulleet väärät lääkkeet.

Eräs toinen tapaus koskee vanhaa mummua, joka oli huonekaverinani, hän oli melkein 90-vuotias ja häntä tyhjennettiin, koska oli menossa tähystyksiin molemmista päistä. Hoitaja toi hänelle valtavan kannun nestettä ja ulostusainetta ja käski juoda ne. Mummu ei jaksanut edes kannua kaataa, niin minä sitten täyttelin aina hänen mukiaan. Hänellä ei ollut kunnollista peittoa, saati sukkia ollenkaan, tai edes sairaalatossuja, hain niitä sitten hänelle ja puin hänelle lämpimämmän paidan päälle, kun häntä vilutti. Johtui varmasti siitä kovasta tyhjentämisestä. Kukaan hoitaja ei tullut katsomaan mitenkä hän pärjää!! Yöllä vaarmistin, että hän pääsi vessaan ja pois sieltä. Aamun tullen tuli sitten aamupala, olin selin mummuun päin ja touhusin omiani omissa ajatuksissani, kun yhtäkkiä kuulin mussutusta. Katsoin taakseni ja näin, että mummulla oli aamupalatarjotin edessään ja hän veti kiitettävällä tahdilla voikkaria parempiin suihin ja tietysti teetä päälle. Puurostakin oli jo puolet poissa. Hyppäsin äkkiä sängystä ylös ja juoksin mummun luo ja nappasin tarjottimen pois, pahoitttelin ja sanoin hänelle, että toivottavasti tyhjennysaineet tehoavat vielä, ettei toimenpiteet peruunnu. Ei hän olisi kestänyt uutta ruljanssia. Otin tarjottimen ja kipaisin käytävälle ja löysin nämä ruuantuojat.  Sanoin, että nyt meni kyllä aamupala väärään osoitteeseen, minä en saanut mitään, mutta mummeli, joka ei saisi syödä sai ja toivottavasti se ei nyt pilaa hänen päiväänsä. Tämä ruuantuoja katsoi minua suu auki ja katsoi tarjotinta kädessäni ja sanoi minulle:"Ai, syötkö sen loppuun vai tuonko sinulle uuden?" Olin, että kysytkö oikeasti tuota, että syönkö sairaalassa toisen jämiä, joista on jo puolet syöty. No en todellakaan!! Tämä ihminen siihen sitten nyrpeästi, selvä, tuon sinulle uuden, kun ehdin.

Tässä oli nyt muutama, kerron taas joskus lisää, kyllä näitä juttuja minulta lisää löytyy...Minulla on varmaan joku magneetti, joka vetää tällaisia juttuja minun puoleeni, aina sattuu ja tapahtuu, mutta eipä ole ainakaan tylsää.

Sanoja ja tekoja

Niin, loppuun vielä ennenkuin lopettelen tämänpäivän juttujani, että olipa tänään kivaa laittautua pitkästä aikaa, oikein meikkasin ja laitoin hiuksiani, posket nyt ovat todellakin sen näköiset, kuin oisin tunkenut tennispallot poskiini, mutta kyllähän se omakuva peilissä heti kirkastui ja tuli parempi mieli. Juhlissa tuli mietittyä, että mitähän jotkut tietämättömät ihmiset ajattelevat, että onpa tuo kosken rouva lihonnut kamalasti ja näyttääpä hän oudolta. Mutta siitä olen ylpeä, että sairaalta en enää näytä ja olo on kerrassaan super hyvä. Hehkutin tänään taas miehelleni sitä, kuinka normaalilta minusta tuntuu, ihanaa, kun on energiaa, voimaa ja toivoa ja paaaaljon rakkautta. Olen huomannut itsessäni sellaisen muutoksen, että oikeasti olen alkanut enemmän näyttämään tunteitani ja näytän läheisilleni sen, kuinka paljon heistä välitän, arvostan ja rakastan. Pyrin tekemään pieniä ja suuria tekoja, sanojen lisäksi, tämä kaikki on opettanut sen, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni ja yhtäkkiä kaikki voi olla ohitse. Nyt, kun olen täällä, tässä ajassa ja paikassa, on hyvä tehdä tekoja, jotka oikeasti merkkaavat jotain. Haluan, että minusta jää jokin hyvä jälki tähän maailmaan...