Kevätjuhla ja muutama kertomus...

Tänään oli minun murusen ensimmäinen oikea kevätjuhla koulussa, se pidettiin merenrannalla olevassa kesäteatteri paikassa, paikka on kyllä kaunis, mutta sää on kyllä nyt liian kylmä. Meilläkin oli ajat sitten ostettu kaunis hame juhlaa varten, mutta laitoin tyttösen pukemaan farkut, paidan ja nahkatakin päälleen, kun menimme sinne. Nyt kerta ei ole varaa tulla kipeäksi. Itsekin otin mukaan lisä lämmikettä ja onneksi otin, kun vilu yllätti tunnin istuskelun jälkeen. Täytyy kyllä muuten sanoa, että kyllä nykylapsukaiset ovat sitten niin taitavia esiintyjiä, olin ihan haltioissani kuunnellessani ja katsellessani heidän lauluesityksiään. Minunkin murunen on ollut koulun laulupajassa ja hienosti he hoisivat hommansa. Olin oikein ylpeä äiti, tippa oli linssissä.

Aluksi mietein, että uskallanko mennä juhlaan, mutta ajattelin, että minulla on lapsi vain kerran ekaluokalla niin tottakai minä menen, vaikka pää kainalossa. Muuten jäisi harmittamaan. Muistojen luominen on ihanaa, tunnelmallista ja kaihoisaa, kun tietää, että juuri sillä hetkellä eletään sitä nimenomaista hetkeä, joka on ainutlaatuinen ja se ei tule toistumaan. Olisi hienoa,kun ihmisellä olisi sisäinen kamera ja filmirulla, johon kaikki saisi tallennettua ja aina kelattua, kun haluaisi kokea jonkun muiston uudelleen. Onneksi on kamerat ja muut vehkeet keksitty, kunhan niitä muistaisi ottaa vain mukaansa, kun lähtee.

Tänään aiemmin kävin myös töissä moikkaamassa rakkaita työkavereita, voi, kun minä olen niin kaivannut sinne takaisin. Kaipaan työkavereita ja ihan sitä työtäkin, kaikkia niitä monenkirjavia mummoja ja pappoja, ja erilaisia tilanteita, johon joutuu päivittäin. Minusta meidän työporukka on ihan mahtava, meitä on monta eri persoonaa, mutta kuitenkin kaikki antaa kaikkien kukkien kukkia...asioista puhutaan ja yhdessä tehdään asioita. Onhan niitä hankaliakin tilanteita ja jollakin on joskus huono päivä, mutta se kuuluu asiaan ja sitten tuetaan ja tsempataan toisiamme. Tänään, kun olin siellä huomasin mitä ehkä eniten kaipaan sieltä, kaipaan sitä yhtenäisyyden tunnetta, sitä, kun ollaan kaikki yhtä suurta perhettä, nauretaan ja itketään yhdessä, hassutellaan ja hullutellaan, mutta kuitenkin hoidetaan hommamme, ammattitaidolla ja hyvällä tiimityöllä. Huoh, kyllä se töihin paluu onneksi joskus koittaa... Menisin heti, jos voisin=)

Tosijuttuja sairaalareissuilta...

Tässä tulee nyt muutama lupaamani juttu...Tämä ei ole tarkoitettu mustamaalaamiseksi, vaan kerron ihan omia tosikokemuksiani, joita on sattunut matkan varrella elämässäni...Kukin ottakoon tavallaan=) Eli, kerran olin sairaalassa ja heräsin aamuyöllä 6 aikaan, kun hoitaja tuli viereeni ja napsautti valot päälle. Hänellä oli kärry mukanaan ja siinä oli kaikenlaisia piikki tarvikkeita. Kysyin unisena, mitä asiaa hänellä on. Hän sanoi tulleensa laittamaan minulle antibioottitippaa. Sanoin, että ei minulle tarvitse tippaa laittaa, koska läääkäri oli päivällä sanonut, etten tarvitse tippoja. Hoitaja väitti vastaan ja minä samaten. Sitten hän otti napapiikin esille ja sanoi, että no, sitten minä pistän sinulle tämän piikin. Sanoin, ettet varmana pistä, sillä minua ei ole koskaan pistetty napapiikillä, koska ei ole tarvinnut ja minulla on niin huono veri tällä hetkellä, että jos pistät, minä vuodan kuiviin. Hän intti taas vastaan, mutta lopulta sanoi, että menee tarkistamaan asian. No, kohta hän tuli takaisin, ilman kärryä ja sanoi, että olin oikeassa molemmissa asioissa. Edellinen potilas minun paikallani oli aimmin tarvinnut noita hoitoja, mutta hän oli jo kotiutunut ja minun nimeni oli laitettu hänen lääkelistalleen... siitä asti, olen ollut HYVIN tarkka lääkkeistäni ja toimenpiteistä mitä minulle tehdään. Miettikääpä, jos olisin ollut vähänkin sekava tai sellainen, joka ei pystyisi hoitamaan asioitaan...niin olisi tulleet väärät lääkkeet.

Eräs toinen tapaus koskee vanhaa mummua, joka oli huonekaverinani, hän oli melkein 90-vuotias ja häntä tyhjennettiin, koska oli menossa tähystyksiin molemmista päistä. Hoitaja toi hänelle valtavan kannun nestettä ja ulostusainetta ja käski juoda ne. Mummu ei jaksanut edes kannua kaataa, niin minä sitten täyttelin aina hänen mukiaan. Hänellä ei ollut kunnollista peittoa, saati sukkia ollenkaan, tai edes sairaalatossuja, hain niitä sitten hänelle ja puin hänelle lämpimämmän paidan päälle, kun häntä vilutti. Johtui varmasti siitä kovasta tyhjentämisestä. Kukaan hoitaja ei tullut katsomaan mitenkä hän pärjää!! Yöllä vaarmistin, että hän pääsi vessaan ja pois sieltä. Aamun tullen tuli sitten aamupala, olin selin mummuun päin ja touhusin omiani omissa ajatuksissani, kun yhtäkkiä kuulin mussutusta. Katsoin taakseni ja näin, että mummulla oli aamupalatarjotin edessään ja hän veti kiitettävällä tahdilla voikkaria parempiin suihin ja tietysti teetä päälle. Puurostakin oli jo puolet poissa. Hyppäsin äkkiä sängystä ylös ja juoksin mummun luo ja nappasin tarjottimen pois, pahoitttelin ja sanoin hänelle, että toivottavasti tyhjennysaineet tehoavat vielä, ettei toimenpiteet peruunnu. Ei hän olisi kestänyt uutta ruljanssia. Otin tarjottimen ja kipaisin käytävälle ja löysin nämä ruuantuojat.  Sanoin, että nyt meni kyllä aamupala väärään osoitteeseen, minä en saanut mitään, mutta mummeli, joka ei saisi syödä sai ja toivottavasti se ei nyt pilaa hänen päiväänsä. Tämä ruuantuoja katsoi minua suu auki ja katsoi tarjotinta kädessäni ja sanoi minulle:"Ai, syötkö sen loppuun vai tuonko sinulle uuden?" Olin, että kysytkö oikeasti tuota, että syönkö sairaalassa toisen jämiä, joista on jo puolet syöty. No en todellakaan!! Tämä ihminen siihen sitten nyrpeästi, selvä, tuon sinulle uuden, kun ehdin.

Tässä oli nyt muutama, kerron taas joskus lisää, kyllä näitä juttuja minulta lisää löytyy...Minulla on varmaan joku magneetti, joka vetää tällaisia juttuja minun puoleeni, aina sattuu ja tapahtuu, mutta eipä ole ainakaan tylsää.

Sanoja ja tekoja

Niin, loppuun vielä ennenkuin lopettelen tämänpäivän juttujani, että olipa tänään kivaa laittautua pitkästä aikaa, oikein meikkasin ja laitoin hiuksiani, posket nyt ovat todellakin sen näköiset, kuin oisin tunkenut tennispallot poskiini, mutta kyllähän se omakuva peilissä heti kirkastui ja tuli parempi mieli. Juhlissa tuli mietittyä, että mitähän jotkut tietämättömät ihmiset ajattelevat, että onpa tuo kosken rouva lihonnut kamalasti ja näyttääpä hän oudolta. Mutta siitä olen ylpeä, että sairaalta en enää näytä ja olo on kerrassaan super hyvä. Hehkutin tänään taas miehelleni sitä, kuinka normaalilta minusta tuntuu, ihanaa, kun on energiaa, voimaa ja toivoa ja paaaaljon rakkautta. Olen huomannut itsessäni sellaisen muutoksen, että oikeasti olen alkanut enemmän näyttämään tunteitani ja näytän läheisilleni sen, kuinka paljon heistä välitän, arvostan ja rakastan. Pyrin tekemään pieniä ja suuria tekoja, sanojen lisäksi, tämä kaikki on opettanut sen, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni ja yhtäkkiä kaikki voi olla ohitse. Nyt, kun olen täällä, tässä ajassa ja paikassa, on hyvä tehdä tekoja, jotka oikeasti merkkaavat jotain. Haluan, että minusta jää jokin hyvä jälki tähän maailmaan...