Kyllä nyt ottaa päähän!!!!!

Jaa mikäkö...no se, että, kun luvataan soittaa ja sitten ei soitetakkaan ja toinen päivystää koko päivän puhelimen kanssa, eikä uskalla soittaa itse mihinkään, ettei vain tulis oharia. Tai no, oharit tässä joka tapauksessa tulee, mutta odotellaan.

Niin, kaikki sai alkunsa viikko sitten, kun olin käynyt verikokeissa, ensimmäisissä kotikontrolleissa. Lääkärin piti soittaa minulle tuloksista keskiviikkona. No, eipä soittanut. Soitin sinne sitten itse, mutta lääkäri oli jo lähtenyt. Lupasivat, että hän soittaa seuraavana päivänä. Ei soittanut, ei. Soitin sinne sitten taas ja tällä ketaa minulle sanottiin, että lääkäri on lähtenyt lomalle. Siinä sitten olin kiukkuinen ja purin kaiken hoitajaan, valitettavasti. Sanoin hänelle, että en voi mitään, että haluan, että asiat toimisivat, koska minulle on tehty vähä aika sitten maksansiirto ja sen jälkeen on ollut hankaluuksia ja olen tarkka asioistani. Halusin, että hän kertoi minulle verikoe arvoni, jotta tiesin suurinpiirtein missä mennään. Lääkeainepitoisuudesta pystyin päättelemään, että lääkärin tarvisi tehdä annostukseen muutoksia, koska se oli liian korkea. Ongelma oli vain, että ei ollut ketään lääkäriä. Hoitaja sanoi, että hän näkee listalta, että lääkärin olisi pitänyt soittaa minulle, mutta ei ole jostain syystä soittanut, mutta että hän on sanellut minulle kirjeen, jonka hän veisi sihteerille, jotta saisin sen mahdollisimman pian. Hän myös lupasi soittaa, jos kirjeessä on jotain kiireellistä, mutta se tulisi viikonlopun jälkeen maanantaina. Hoitaja käski myös minun ottaa vain vanha annos lääkettäni. Sanoin hänelle, että ei tämä nyt mene ihan niinkuin kuuluisi, koska seuraavat kokeet otetaan taas maanataina ja lääkeainepitoisuus samaten, että kyllä minun kuuluisi tietää oikea annostukseni nyt, jotta lääkehoitoni pysyisi tasapainossa. Minullehan se maksansiirto on tehty ja minä haluan, että se toimii myös tullevaisuudessa, enkä halua mitään vastoinkäymisiä enempää. Kysyin myös, että näinkö tämä menee jatkossakin, että minä saan etsiä lääkäriä kissojen ja koirien kanssa, jotta saisin asiani hoidettua niinkuin pitäisi. Hoitaja pahoitteli, minkäs hän sille mitään mahtoi.

Seuraavana aamuna soitti sitten ennen kahdeksaa joku eri lääkäri ja sanoi, että lääke-annostusta on laskettava. Kysyin hänen mielipidettään arvoistani. Hän sanoi, ettei ole katsonut niitä, ainoastaan lääkeainepitoisuuden. Ja nyt hänellä ei olisi aikaa. Hän lopetti puhelun. Siinä oltiin sitten huuli pyöreenä, että jopas on toimintaa. No, onneksi olin kuullut ne jo aiemmin hoitajalta ja vuosien kokemuksella tiedän, mitä ne meinaavat. Nyt on sitten seuraavan viikon keskiviikko ja sitä kirjettä ei ole edelleenkään näkynyt ja nyt olen koko päivän taas odottanut, koska lääkäri suvaitsee soittaa vai soittaako ollenkaan. Soitin sinne jo itse, mutta lääkärillä oli asiakas paikalla, käskettiin odottaa kiltisti. Pöh, odotetaan odotetaan, mutta jotenkin vain jurppii koko touhu taas. Olisko tarvinnu olla vähän kauemmin Meikus, niin kärsivällisyys olisi kasvanut ehkä hitusen enemmän...

Päivitystä ja ilonaiheita

Lääkärisetä sitten soitti ja kertoi viimeviikkoisen töpeksinnän syyksi, että he olivat hukanneet minun uuden puhelinnumeroni, joka on ollut käytössä jo kuukausia ja jonka olen heille ilmoittanut silloin heti. Minun tiukka linjani mureni, kun hän ilmoitti, että arvoni ovat nyt laskeneet normaaleiksi. Vau, en voinut olla enää vihainen, olin niin suunnattoman iloinen että, oikein alkoi hymyilyttämään ja teki mieli ottaa pari tanssiaskelta. Ehkäpä tuo möykky kyljessäni sittenkin on alkanut pelittämään kunnolla, yhteistyössä kroppani kanssa, vaikka olenkin hieman epäillyt ja ihan vain sen takia, etti pety hirveästi, jos tulisi takapakkia. Minä jo ehdin ajatella olevani joku ainainen Aku Ankka maksan suhteen, joka kerää kaikki hankaluudet. Mutta, tässä sen näkee, aina on toivoa ja sitä ei pidä hukata minnekkään. Kyllä noi lääkärisedät ja -tädit osaavat Meikussa hommansa. Nyt voin sanoa, että joskus se kipu on tie onneen ja autuuteen, eli onneksi kärsin kivut kanitipassa, jotta hyljintä saatiin kuriin.

Niin, meillä kaikilla on erilaisia kokemuksia lääkäreistä, hoidosta ja sairaaloista. Jokainen meistä kokee kaiken tavallaan, ei ole yhtä oikeaa, eikä yhtä väärää tapaa, minullakin on kokemuksia laidasta laitaan, niin hyviä, kuin huonojakin ja sitten on sellaisia surkuhupaisia, että laittaa miettimään, että voiko niin oikeasti tapahtua. Kirjoitan niistä huomenna lisää ja saatte ottaa kantaa ja kertoa omista kokemuksistanne, jos haluatte. Ihan mielenkiinnolla haluaisin vertailla, mitä muille on tapahtunut...

Minulla itselläni on kokemusta sekä hoitajana olosta, että potilaana olosta. Hoitajana minulla on omat periaatteeni, joita noudatan ja joista en tingi, kohtelen asiakkaitani, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan, kun olen sairas, kipeä ja toisten avun varassa, kun olen sisältä avuton ja tuntuu, että olen eksyksissä tunteideni ja ympäröivän maailman kanssa, silloin haluan, että minulle annetaan aikaa, että minun kanssani puhutaan, muustakin, kuin pakolliset heit ja lääkejutut. Haluan, että joku uskaltaa koskettaa minua silloin, kun olen ihan rikki ja kyyneleet polttavat silmissä ja minulla ei ole ketään muuta lähellä, joka lohduttaisi. Itse olen hoitajana juuri tuollainen, jään aina suustani kiinni, halaan, taputan kädelle, olkapäälle, pidän vaikka kädetä kiinni, jos asiakas niin haluaa. Eräs viisas vanhustyönopettajani sanoi kerran, että:" Te saatatte olla asiakkaanne ainut ihminen, joka käy hänen luonaan, antakaa heille aikaanne ja kohdelkaa häntä persoonana, pidelkää häntä, sillä viime kosketuksesta saattaa olla aikaa ja kosketus parantaa tavallaan ja luo paremman luottamussuhteen välillenne". Ja niin se on, kotihoidossa työskennellessäni olen törmännyt moneen vanhukseen, jotka todellakin odottavat sitä edes yhtä halausta silloin tällöin. No joo, kaikille ei ole helppoa mennä koskemaan vierasta ihmistä, mutta kyllä sen huomaa, kuka on sellainen lähestyttävä ja kuka pitää suojamuuria ympärillä. Minä olen halailija, myönnän ja meitä on töissä kaksi tällaista. Täytyy sanoa, että sydäntä lämmittää, kun kuulee töistä terveisiä, että asiakkaat kaipailevat minua jo takaisin ja eräs kuulemma kaipaa juuri sen takia, kun aina halaan häntä ja ikinä en ole lähtenyt hänen luotaan, ilman, että olisin kammannut hänen hiuksensa. Ajattelinkin, että menen huomenna yllättämään hänet...=)

2 viikkoa kotona

No niin, tässä on tullut oltua kaksi viikkoa kotona ja täytyypi sanoa, että hyvältä tuntuu. Voisin sanoa, että olo on kohentunut kerta heitolla kunnolla ja jaksan tehdä jo aika pitkiä kävelylenkkejä. Onneksi on ollut kauniita ilmoja, mitä nyt viileitä välillä, mutta onneksi vaatekaapista saa lämmintä päälle. Rappusissa tuntuu vielä jaloissa, että kunto ei ole ihan kohdillaan, mutta muuten tämä rouva on muuttunut aikas vikkeläksi kintuistaan. Kiitos kuuluu kyllä suurelta osin miehelleni, joka jaksaa sinnikkäästi repiä minua ulos, vaikka välillä laiskotuttaakin...ja paljon, myönnän=)

Ensimmäinen viikko meni kotona ihan totutellessa taas siihen kodin arjen rytmiin. Tytär lähtee kerta joka aamu 9:ksi kouluun, niin herätys on puoli 8 aamulla. Siinä sitten pistellään aamupalaa yhdessä poskeen ja tämä äiti huitaisee kasan lääkkeitä samalla. On muuten yllättävän paljon ja kaikki uusia lääkkeitä. Olenkin miettinyt, että mitäs teen vanhoille lääkkeilleni, joihin kuitenkin on rahaakin mennyt, en viitsisi apteekin roskiinkaan laittaa. Hih, tarvis olla oma kirppis tuollaisille...multa löytyisi Azamunia, Prednisolonia, Prednisonia, Propralia, Spiresistä ja Furesista...just olin ehtinyt täyttää lääkekaapin. Tiedän, kyllä, että omia lääkkeitä ei koskaan saisi antaa kelleen, mutta jos jollain olis näille tarvetta, jos ne kuuluvat lääkelistalle, niin minulta saisi. Tai sitten pidän muistona vain tuolla kaapissa...

Olimme joella veneilemässä yhtenä kauniina päivänä

Niin, sitten aamupalan jälkeen olen sitten tehnyt mitä mieleeni on tullut, olen kyläillyt sukulaisten luona, käynyt kaupassa, mennyt pyöräilemään tai kävelemään ja välissä huilannut ja katsonut telkkua. Kodin olen rauhoittanut vain meille. Kyläpaikoissa olen tarkka, en mene, jos joku on kipeä ja kädet pesen aina ja ostinpa pienen matka käsidesipullon, joka kulkee mukanani joka puolella, kaupassa käyn silloin, kun siellä ei ole paljoa porukkaa eli joko heti aamusti tai sitten salkkareiden aikaan ja minulla on aina joku toinen mukana, joka kantaa kauppapussit, kerta itse en vielä saa kantaa kiloa kahta enempää. Onneksi tuokin rajoitus loppuu kohta.

Isän luona kissoilla oli herkkupäivä kalan suhteen

Isä oli käynyt kalassa ja saanut kunnon saaliin, käytiin katsomassa mitä he touhusivat

Toinen viikko kotona meni todella mukavasti ja veriarvot olivat laskeneet huimasti, olivat melkein normaalit ja mielikin koheni entisestään. Elämä tuntuu nyt hyvältä, jotenkin kevyemmältä ja valoisammalta. Ainut harmi mitä minulle on tullut, on migreeni, joka kolkuttelee otsaani ja päätäni kerran viikossa, oikein kunnolla. Olenkin miettinyt, että mahtaako se johtua jostain lääkkeestä vai kenties silmistä... täytyy tarkkailla.

Maksani jakselee hyvin tuossa kyljessäni, en enää "tunne" sitä, ainakaan jatkuvasti, pystyn nukkumaan kummallakin kyljellä ja jopa vatsalla olo onnistuu. Mitään kipu tuntemuksia ei ole, eikä ole ollutkaan melkein ollenkaan koko aikana, eli olen päässyt aikas vähällä. Salamatkustajani on kotiutunut näemmä ja kroppani on alkanut hyväksymään uuden tulokkaan. Lääkkeistä on tullut nestettä, ja kuukasvoisuutta ja ihokarvat ovat todellakin kasvaneet ällistyttävää vauhtia. Nyt peilistä katsoo erinäköinen nainen, kuin ennen leikkausta ja täytyy sanoa rehellisesti, että kyllä se hieman kirpaisee ja on ikävä vanhaa minää, mutta aikansa kutakin, nämäkin oireet pitäisi hävitä josain vaiheessa ja siihen asti katselen melko kriittisesti itseäni, kuitenkin niin että ymmärrän kyllä sen, että kaikella on hintansa ja mieluummin minä olen nyt tällainen, kuin että olisin arkussa puolen vuoden päästä. Ja kyllä minä tähän totun, kun saan vähän väriä hiuksiin ja vaikkapa uudet ripset piristyksesksi...

Vähän on posket kasvaneet...sivukuvassa näkyisi parhaiten, kuinka korkeat poskipäät minulle on muodostuneet...

Jatkanpa huomenna näistä mietteistä=)

40.päivä ja kotiinpääsy

Viime maanantaina koitti minun odotettu päiväni, kotiutuminen. Arvot olivat laskeneet hyvin ja vointi oli hyvä ja sanoin lääkärille, että eikö se ole ihan sama makaanko kotona vai sairaalassa. Hän oli samaa mieltä ja niin sitten kotiuduin ison kasan lääkkeitä kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että kiitos Suomen Kela systeemille, nuo lääkkeet meinaan maksaisivat mielettömästi ilman korvauksia, ei muutama tonni riittäisi.

Nyt olen ollut sitten melkein viikon kotona ja hyvältä tuntuu. Olen vähän liikuskellut, parissa paikassa vieraillut, kaupassa käynyt siskon kanssa ei-ruuhka aikaan ja kotona vain köllötellyt ja ollut. Suorastaan olen nauttinut olostani, kun ei pistellä ja tökitä ja kysellä koko ajan jotain.

Ajattelin edelleen pitää blogia, mutta en pakosti kirjoittele joka päivä, mutta joka viikko kuitenkin. Tulen kertomaan miten tämä kotona olo sujuu ja mitä lääkärikäyntejä yms. tulee ja mitä milloinkin tapahtuu. Nyt tuntuu hyvältä ja elämä hymyilee auringon kanssa kilpaa ja ajatus maksansiirrosta näin sen kokeneena tuntuu todellakin hyvältä ratkaisulta, joka auttoi minun olooni ja nyt uskaltaa taas suunnitella eteenpäin  elämää.

39. päivä Paluu sairaalan arkeen

Kyllä on ollut ihanaa aikaa kotona. Tyttären kanssa olimme kahden, hän sai laatu-aikaa, katselimme piirrettyjä, syötiin kaikkea hyvää, löhöttiin sohvalla, naurettiin paljon ja vain olimme. Minun äitini tuli käymään, niin tyttäreni oli heti ovella vastassa ja sanoi mummulleen, että mitä sinä täällä teet, kyllä minä pidän huolen omasta äidistäni! Hih, kyllä minulla on tomera tyttö:)

Päivällä menimme siskoni luokse, joka oli tehnyt superhyvää ruokaa äitienpäivän kunniaksi, jälkkärikin oli hyvää. Itse sain nupultani lahjaksi kukkasen, itsetehdyn kortin ja kaulakorun. Pidän korua nytkin, se on oikein kaunis. Kaiken on kruunannut kaunis, aurinkoinen sää.

Nyt illalla koitti paluu sairaalan vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Sain saman huoneen, kuin aiemminkin eli yksityishuoneessa ollaan sillä eroituksena, että enää en ole eristyksessä, eli olen pöpötön:) Tiesin sen.

Nyt minulla on hyvä olla, vähän väsyttää, mutta se on ihan normaalia väsymystä, kun koko päivän on ollut ohjelmaa. Jotenkin vain tuntuu tosi hyvältä. Olen hirmuisen onnellinen ja odotan, että pääsen vallan pois.

Hyvää äitienpäivää kaikille!

36.-38. päivä Oleilua ja kotiloma

Torstai ja perjantai olivat ihan samanlaisia päiviä, yritin liikkua kanttiinissa ja yleisillä käytävillä ja vieraita kävi paljon. Aika kului niin nopsaa etten ehtinyt kirjoittelemaan, illan tullen olin väsynyt ja nukahdin nopeasti. Olo oli hyvä, levollinen ja onnellinen. Varsinkin, kun arvot ovat laskeneet hyvin eli hyvällä mallilla ollaan. Mutta, edelleen on vähän varautunut olo, ei nuolaista ennenkuin tipahtaa...

Perjantaina sain onnellisen jymy-yllätyksen... Lääkäri tuli ja sanoi, että pääsisin koko viikonlopuksi kotiin! Olin, että OIKEESTI, pääsenkö!? Se oli paras uutinen aikoihin:) Soitin heti sukulaisille, että kuka hakee ja appiukkohan se sieltä sitten tuli hakemaan ja kotimatka alkoi...

Kotiinpäästyäni kävin heti kaikki huoneet lävitse ja siinä sitä sitten kyyneleet vain valuivat, kun olin niin onnellinen ja helpottunut. Olin vihdoinkin omassa kodissani. Minä ja rakkaani.

Ilta kotona sujui hyvin ja tyttäreni passasi minua ja oli oikein avulias äidin kulta. Minun pieni rakkaani. Mieheni on reissussa tämän viikon, joten harmi, kun häntä en nyt nähnyt ja saanut olla hänen kanssaan. Ensiviikolla sitten...
Kyllähän se kotona olo voimille ottaa, kun tarvii enemmän tehdä itse, mutta on se sen arvoista. Illalla tuli uni hyvin ja nukuin omassa sängyssä sikeästi. Ihana tunne.

Lauantaina, eli tänään olen ollut siskoni luona ja katsellut ja kuunnellut, kun lapset leikkivät. Elämä tuntuu normaalilta. Pyrin olemaan ajattelematta, että huomenna täytyy palata sairaalaan. Nyt nautin tästä ja olen iloinen ja onnellinen kaikesta, mitä nyt koen ja että saan olla rakkaitteni seurassa. On ihanaa tietää olla rakastettu ja tietää, että minusta pidetään huolta. Huomenna on äitienpäivä ja me juhlimme sitä siskoni luona ja täällä on kuullemma yllätyksiä luvassa....

35. päivä Migreeni

Aamu oli kaunis ja yö tuli nukuttua, kuin tukki, mutta silti aamulla päässä tuntui jomotusta ja tykytystä oikeassa ohimossa. Sanoin siitä hoitajalle, mutta se nyt sitten varmaan hukkui siihen, kun hänellä oli kiire ulos huoneesta eristysvaatteissaan...Niin, osa hoitajista tulee normaalisti huoneeseen ja heillä on aikaa puhua ja osa taas tulee täysissä suojatamineissa ja hyvä, kun ovat 10 sekunttia täällä ja poistuvat kiireesti. Siis, hei, oikeasti, tämä on niin naurettavaa! Itsekin olen töissäni oikeasti joutunut tekemisiin mrs-potilaiden kanssa, mutta aina minulla on silti ollut aikaa puhua ja seurustella hetki heidän kanssaan ja jos suojat ovat olleet pakollisia, olen pyrkinyt siihen, että tilanne tuntuisi mahdollisimman normaalilta.  Ja koska minut on juuri Helsingissä testattu, tiedän ettei minulla ole kyseistä pöpöä ja se kyllä lukee papereissani, joten tunnen välillä tämän touhun todella naurettavaksi. Ja kyllä, tiedän, tämä on suojakeino ja sillä pyritään vain hyvään ja se tehdään kaikille, mutta siltikin ärsyttää tuo kohtelu. Ihmisiähän me olemme silti kaikki ja ansaitsemme hyvän, ihmisarvoisen kohtelun, olimme me sitten minkä asian takia tahansa sairaalassa.

Minun päänsärky paheni lopulta siihen, että aloin oksentamaan ja kaikki tuli ulos, juuri kun minulle tuli vieraita. Oikein harmitti. Kutsuin hoitajan paikalle ja onneksi juuri tuollainen pelkäämätön hoitaja tuli ja hän kävi katsomassa mitä saan ottaa ja kun tilanne oli se, että sairaalassa ei ollut kyseistä lääkettä, lähti tämä hoitaja itse hakemaan sitä apteekista. hän toi minulle sellaisen kerta nenäsuihkeen, joka auttoi todella nopeasti, vei kivun pois ja pahaolo helpottui ja lopulta tuli uni. Vieraat olivat luonani, siskoni ja tätini ja he olivat ihania, auttoivat minua ja hoivasivat.

Sain lahjaksi tällaisen ihanan Kalevala korun Siivet kaulakorun. Se tuottaa kuulemma onnea ja suojelee...

Lääkärinkierrolla oli sitten uutisena se, että en pääse täältä niin vain pois, vaan joudun olemaan ainakin ensi maanantaihin asti täällä ja silloin katsotaan asiaa uudestaan. Sain luvan sunnuntaina päiväkäyntiin kotona, odotan sitä, sillä olen kuullut pikkulinnuilta, että tälle äitimuorille oltaisiin suunniteltu pientä yllätystä...Onhan tuo kotikäyntikin jo jotain ja ties vaikka tiistaina pääsisi pois vallan. Kyllähän tämä sairaalassa olo ottaa päähän, mutta kyllä yksi viikko nyt vielä menee...kai... Kyllä te sitten kirjoituksista tulette huomaamaan=)

No niin, nyt sitten taas unta palloon ja katsotaan mitäs huominen päivä tuo tullessaan... Toivottavasti jotain hyvää=)

34. päivä Siirto keskussairaalaan, lähelle kotia

Aamu valkeni kauniina, aurinko paistoi ja itse heräsin jo ennen hoitajan aamukäyntiä. Tänään olisi jännittävä päivä, verikokeet ratkaisisivat, että pääsisinkö jatkamaan matkaa kohti seuraavaa etappia, oman alueeni keskussairaalaa. Kävin ajoissa suihkussa ja sitten vain odotin. Lääkäreitä sai tänään vähän odottaa, mutta kyllä he sitten saapuivat, samalla miehityksellä, kuin eilenkin. Sanoivat sitten heti, että arvot laskeneet ja siirto onnistuu. Kyselin heiltä vielä kaikenlaista ja he vastailivat minulle ja mieleni rauhoittui. Tuntui oikein hyvältä. Sovimme, että seuraava käynti on kuukauden päästä, jolloin vietän yhden yön taas Meilahden täysihoitolassa.

Heti, kun sain luvan siirtyä, vaihdoin ihan omat vaatteet päälleni ja voi, kun se tuntui hyvältä näyttää melkein "normaalilta" ja laitoinpa  heti ripsiväriäkin=) Hih, oli vain ihan pakko. Hoitajat laittoivat minun papereitani kuntoon ja kävin kanttiinissa hakemassa pari tuliaista omalle pikkuiselle sekä siskon pikkuiselle, molemmat saivat pehmoiset pehmolelut. Taxi tuli hakemaan klo 14 ja sitten alkoi matka kohti seuraavaa etappia.

Haikeus ja odotus

Heti, kun lähdimme liikenteeseen aloin ihmettelemään itsekseni luontoa, kaikki oli niin vihreää ja kaunista. Vähän oli luonto muuttanut muotoaan siitä, kun kuukausi sitten kurvasin Meilahteen. Ja niin olen muuttunut minäkin. Siinä muistellessani sitä tuli oikein haikea, surullinen olo ja kyyneleetkin tulivat silmiin. Mieleeni tulvi tunteita, jotka muistuttivat kuukauden takaisesta taximatkasta ja sen tuomasta tunne myrskystä. Ei sitä pysty unohtamaan, se on syöpynyt minun sisimpääni. Muistelin sitä, miltä tuntui ottaa askel tuntemattomaan ja jättää perhe taakseni, kun ei ollut tietoa, miten tässä tulee käymään ja kuinka kauan matkaani menee. Muistin sen, miten elämä meni filminauhana silmissä ja mieleen tulvi kasa rakkaita muistoja elämän varrelta, mietein elämää ja kuolemaa, mietein tulevaisuutta, toivoin, uskoin ja luotin, olin täynnä rakkautta, jota sain läheisiltäni lähtiessäni reissulle, joka mullistaisi elämäni. Minä olin täynnä toivoa elämästä, olin jännittynyt, mutta kuitenkin helpottunut. Noita minä ajattelin tänään ja annoin kyyneleiden tulla, että mieleni puhdistuisi ja se auttoi. Loppumatka meni hyvin ja mieli oli kevyt.

Kuva Helsingin päästä, taxin ikkunasta

Vihreältä näyttää

Samanlainen kuva, kuin mennessä=)

Sairaalaan päästyäni minut ohjattiin yksityishuoneeseen, eristykseen, mutta onneksi täällä on isot ikkunat. Hieman viileää on, täytyy pyytää lisää lämpöä tai yhden peiton lisää. En minä nyt kipeäksi täällä halua. Minusta otettiin mrs-näyte ja siihen asti kun tulokset tulevat, liikkumistani on rajoitettu. Kanttiinissa saan käydä, mutta tämän osaston päivähuoneessa ja käytävillä en saa oleilla. Syynä on, etten minä saa tartuntaa kenestäkään ja minä en tartuta ketään, jos minulla sattuisi olemaan jotain. Nyt sitten vain odotan tuloksia, jotta tämä oleilu helpottaisi, ei tuntisi itseään vangiksi. ja tietysti odotan, että pääsen täältäkin pois ja koti kutsuisi.

Minulla kävi täällä heti vieraita, veljeni ja tyttäreni. Oli suurenmoista nähdä heidät ja tyttäreni antoi monen monta pusua minulle sekä halausta, oli niiiiin hyvä olla ,että! Ja oli ihana nähdä tyttäreni hymyilevän ja nauravan, tuntea hänen kätensä kaulani ympärilläni tiukassa halauksessa<3 Minun pieni rakkaani. Kohta pääsen kotiin, peittelemään hänet illalla sänkyynsä ja lukemaan hänelle iltasatuja, olemaan läsnäoleva äiti. Nyt on hyvä mennä nukkumaan, kun tietää, että kaikki on lähempänä. Huomenna jatketaan taas, täältä uudesta osoitteesta=)

Porissa ei ollut niin vihreää

Porissa, sairaalan parkkipaikka vasemmalla edessä

Porin keskussairaala, määränpää 2

33. päivä Viimeinen ilta Meilahdessa, siirto kotisairaalaan

Voi tätä päivää, miten minua onkaan aamusta asti jännittänyt, vatsa on ollut kipeä ja olo hermostunut. Odotin lääkärinkiertoa, kävin ennen sitä ajoissa suihkussa ja taas jännitin ja odotin...kunnes se kierto sitten tuli ja mikä ihaninta, se toi minulle hyviä uutisia. Arvot olivat laskeneet ja kierron kolmella mieslääkärillä oli sama uutinen, että kyllä, sinä voit siirtyä seuraavalle etapille lähisairaalaasi pariksi päiväksi ja sitten kotiin. Mikä tunne, olin niin super onnellinen, iloinen, helpottunut, että näytin varmaan typerältä hymyillessäni siinä, kuin Naantalin aurinko. Siirto tapahtuu huomenna tiistaina iltapäivästä, jolloin minulle ollaan varattu huone sieltä toisesta paikasta. Kyydistä en tarkkaan tiedä, mutta puhuivat jotain paaritaxista. Sen minä tiedän, että haluan omat vaatteet päälleni, että tunnen oloni edes hetken "normaaliksi". Kokeilin takkianikin, että mahtuuko se päälleni ja hyvin meni=) Housuista en tiedä...

Nyt sitten tarvii huomiseen asti pissata "pottaan", virtsankeräys tehdään ennen pääsyä pois. Saas nähdä mitä muita tutkimuksia aamulla vielä tulee, kuin verikokeet ja pissakokeet. Luulen, että jotain ne keksivät vielä minun varalleni. Nyt mietin, että mahtaako uni tulla mitenkä simmuun, kun tuota huomista miettii niin paljon. Hoitajat ovat olleet ihania, he tietävät kuinka olen odottanut tätä hetkeä. He ovat tsempanneet minua ja auttaneet jaksamaan ja ilman heitä ei kyllä tästä touhusta tulisi mitään. Olen saanut heiltä niin hyvää kohtelua, että annan heille arvosanan 11,5! Kiitos!!!

Kotiinpaluu ja totuttelu "uuteen elämään"

Niin, kotiinpaluu häämöttää. Ensimmäisenä tunteena on onni. Olen onnellinen, kun pääsen rakkaitani lähelle, vaikka ensin sinne lähisairaalaan, mutta on sekin lähempänä, sillä jos nyt matka tänne on noin 4-5 tuntia, niin sinne on vain 45minuuttia, eli siis paljon vähemmän. Tälläiselle koti-ikävöijälle se on suuri asia, tuo tuntuu jo melkein siltä, kuin olisi kotona. Ja kohtahan minä olen ihan oikeasti kotona, minun omassa turvapesässäni, minun perheeni kanssa, saan nukkua omassa sängyssäni, saan syödä mitä haluan, saan käyttää omaa vessaani, pääsen saunaan, voin löhöillä sohvalla ja ennenkaikkea saan pussailla ja halailla miestäni ja tytärtäni, saan olla heidän lähellään.

Vanha kuva minusta ja nupusta

Tyttäreni sanoi tänään, että:" Äiti, mä näin tähdenlennon ja arvaa mitä mä toivoin... Mä sanoin sille tähdelle, että mä haluan, että äiti pääsee kotiin." Voi, kun se tuntui niin ihanalta kuulla, minun pieni muruni, minun elämäni valo ja rikkaus, saa kohta toiveensa toteutumaan. Minun on niin ollut kova ikävä häntä, ihan on sydämeen sattunut ja puristanut se tunne, että minä olen täällä ja hän siellä kaukana ja minä en pysty tekemään mitään, mikä helpottaisi hänen ikäväänsä. Nyt me molemmat sitten saamme sen mitä toivomme, äiti-tytär-symbioosin takaisin, että ollaan kuin paita ja peppu. Sama juttu silti miehenikin suhteen, ihanaa päästä hänen lähelleen ja saada koskettaa häntä, tuntea hänen tuoksunsa ja mennä illalla hänen viereensä nukkumaan ja herätä siitä aamulla. Kulta sanoi tänään imuroineensa, pesseensä lattiat, pyyhineensä pölyt, siivonneensa vessat, vaihtaneensa petivaatteet ja pesseensä pyykit, jotta minun on hyvä tulla kotiin. Ihana teko, rakastan häntä mahdottoman paljon<3Mieheni on minun turvasatamani, tukeni ja turvani, hänen kanssaan minä saan olla ihan oma itseni, kaikkine vikoineni ja hänen avullaan tämä "seikkailu" on ollut siedettävää, koska hänen tukensa ja kannustuksensa on ihan valtaisaa. Läheisten tuki on suuressa arvossa ja se kantaa pitkälle. Kuten myös muidenkin sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomienkin.

Kotiinpaluu jännittää, sitä miettii, että osaanko minä elää tämän uuden maksan kanssa, tuleeko maksani ja elimistöni nyt toimeen keskenään vai onko vielä yllätyksiä luvassa, mietin kaikkea mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Ainakin menen heti parturiin ja värjään hiukseni, koska lääkärit antoivat tänään luvan siihen, ihanaa saada jotain piristystä pulleiden poskieni seuraksi=) Mietein myös tulevaa kesää, jos aurinkoa täytyy välttää. Siis, minä olen ollut himo itseni grillaaja kesäisin, mutta kaipa se pullorusketuskin kelpaa, en minä sentään syöpää halua ehdoin tahdoin. Autolla ei saa ajaa hetkeen, mutta pyöräillä saa tasamaalla, vielä ei saa kantaa paria kiloa enempää ja sängystä on noustava vasemman kyljen kautta vielä kuukauden ajan, lääkkeet on muistettava ottaa ajallaan, eikä silloin kuin sattuu muistamaan...Kaikenlaista, mutta kyllähän noista selviää ja elämähän on täynnä yllätyksiä, joten turha kai sitä on etukäteen niitä kaikkia asioita miettiä vaan elää elämää entisen moton mukaan: Älä kadu asioita, mitä teet, vaan kadu niitä mitä jätit tekemäti, sillä meillä on vain yksi elämä ja se on elättävä niin, että tunnet eläväsi....

Siihen onkin hyvä lopettaa tältä päivältä=)

31.&32.päivä Jännittää ja väsyttää

Tässä tulee kahden päivän postaus taas yhdessä, kun eilen oli sellainen päivä, ettei oikein jaksanut mitään ylimääräistä ja tänäänkin olo on hieman tutiseva, tärisevä ja ajatus pätkii, mutta sehän on nyt ihan normaalia tässä vaiheessa. Lääkärinkierrot ovat menneet hyvin, hemppa on noussut ja asatit ja alatit ovat laskeneet ja edelleen se kotiinpäin meno häämöttää, vaikka tänään lääkäri sanoikin, että täytyisi ottaa vielä yksi biopsia ennenkuin lähtisin mihinkään. Sanoin hänelle, että kaksi muuta lääkäriä on kyllä sanoneet, että biopsiaa ei oteta, jos arvot ovat laskussa ja kerroin tohtoreiden nimet. No, tämä lääkäri vain tuhahti siihen. Ajattelin itse, että voi näitä lääkäreitä, kun kaikki ovat erimieltä ja sekoittavat potilaan pään puheillaan. Täytyy nyt sitten vain odottaa huomista ja lääkärinkiertoa...mutta biopsiaa en haluaisi!!

Avoimuus

Olen tässä miettinyt taas asioita ja mieleeni tuli avoimuus. Siis se, miten itse ottaa tämän sairauden ja sen, kuinka siitä haluaa puhua ja informoida lähipiiriään tai tällainen avoimuus, kuin tämä minun blogini. Kaikki me emme ole samanlaisia, ihan kaikki eivät haluasi kertoa sairaudestaan kenellekkään ja haluaisivat sulkea asian johonkin salaiseen lokeroon ja olla ihan hiljaa ja huomaamati. Olen sairaalassa oloaikanani törmännyt erilaisiin ihmisiin ja huomannut, että toisilla on kova tarve avautua ihan kaikesta kokemastaan ja sitten on niitä, jotka sulkeustuvat itseensä ja pelkäävät paljastaa mitään. Ymmärrän kyllä, sillä monesti tällaiset asiat tekevät meistä haavoittuvaisia ja joku voi pelätä sitä tunne vyöryä, mikä voi alkaa, jos uskaltaisi avautua ja kertoa ääneen miltä nyt tuntuu. 

Itse olen aina ollut avoin, tietysti on asioita, joita pidän ihan itselläni ja joita en jaa toisten kanssa mistään hinnasta, mutta esimerkiksi tämä sairaus on ollut aina sellainen, josta kyllä puhun ja kerron, jos joku kysyy. Mielestäni on ihan hyvä puhua ja varsinkin sen takia, koska monella ihmisellä on vääriä luuloja ja olettamuksia maksasairauksia kohtaan. Itse tosiaan olen kohdannut sen, että maksasairasta kohdellaan, kuin alkoholistia tai että lääkäri vetää täydet hygieniamaskit ja suojat päälleen, kun olen kertonut sairastavani kroonista agressiivista autoimmuunihepatiittia. Siis hei! Eihän tää tartu!!! Luulisi, että sairaalahenkilökunta osaisi suhtautua asiaan, mutta kyllä sielläkin saralla ylilyöntejä löytyy, tulisi pitkä lista, jos kaikesta kertoisin.

Tämä blogin kirjoittelu on ollut mukavaa ja on ollut ihanaa, kun olen saanut teiltä niin paljon tukea ja rohkaisua, se on tullut ihan tarpeeseen, joten iso kiitos kaikille teille=)<3 Olen saanut purkaa itseäni ja tuntojani ja samalla toivon, että joku saisi edes jotain pientä tästä itselleen. Joskus on mukava palata näihin kirjoituksiin ja muistella kaikkea kokemaansa. Se, että tästä tuli niin julkinen, tuntui aluksi hyvin hämilliseltä, mutta sitten ajattelin, että mitäs sitten, eihän tässä ole mitään pahaa tai hävettävää, vaan tämä on elämää. Ja elämä nyt kohtelee välillä silkkihansikkain, välilllä taas vähän rankemmalla kädellä. Se, että itse kirjoitan julkista blogia, näinkin yksityisestä aiheesta, toimii todellakin minulla terapiana ja pitää mieleni selkeänä ja saa minut jaksamaan täällä lasaretissa oloa. Tämä on niinkuin huuto vankeudesta vapauteen, minun viestini, julkilausumani, jolla haluan itselleni näyttää sen, että minä olen olemassa ja minä olen minä ja voin yrittää vaikuttaa asioihini, enkä vain hukkua tähän sairaala elämään ja laitostua olemattomiin. En nyt tiedä, osasinko kertoa mitä tarkoitin...=)

Jääkiekkoa ja joutenoloa

Tässä samalla katselen Suomen peliä ja  kirjoittelen. Olen tehnyt suihkuun menoa nyt pari tuntia, mutta jos sitä nyt lähtisi, kun toi veski on vihdoinkin vapaa. Edelleen olen kiukkuinen tuollaiselle veskille, jota joutuu jakamaan turhan monen ihmisen kanssa. Sen jälkeen ajattelin taas mennä kävelemään ja käydä vetäisemässä raitista ilmaa keuhkoihin. Eilen kävin illalla ja ostinpa ihanan Fazerina-jäätelötuutin kanttiinista ja hyvää oli. Elämän pieniä nautintoja, nam. Loppuillan aioin vaan olla ja lojua ja odotan huomista, jännitän, pelkään, mutta toivon parasta. Kuitenkin täytyy sanoa, että jos huomenna en pääse, niin sitten petyn ja pahasti, sillä nyt olen pari päivää tsempannut oikein kovasti juuri sen takia, jos maanantaina pääsisin vihdoinkin pois täältä. Paikassa ei ole mitään vikaa, eikä hoitajissakaan todellakaan, päinvastoin, henkilökunta täällä on ihanaa ja heitä on oppinut jo tuntemaan. Mutta kyllä koti on koti<3

Ulkokuvia happihyppely reissuiltani

29.&30.päivä Atg ja todella huono olo

Eilen oli sitten se päivä, kun oikein tuli kuukausi täyteen minun siirrostani, jihaa! Tai mitenkä sen nyt ottaisin, olen hyvin iloinen, joo, mutta toisaalta pettynyt, kerta olen edelleen täällä. Onneksi aika on kulunut nopeasti ja olen tavannut paljon erilaisia ihmisiä täällä. Taas kahden päivän aikana minun huoneessani on käväissyt 4 eri ihmistä vierustovereina, yksi heistä pääsi tänään maksansiirtoon ja toivonkin hänelle kaikkea hyvää. Lupasin mennä katsomaan häntä, kun hänet siirretään osastolle. Sitten tapasin nuoren naisen, jolle oli tehty siirto kolme kuukautta sitten ja hänen kanssaan juttelimme paljonkin ja hän antoi yhteystietonsa ja varmasti pidän yhteyttä=) Sitten huoneessa oli toinenkin nuori nainen, joka piti leikata tänään, mutta jonka leikkausta siirrettiin, koska tänään tuli se maksansiirto ja nyt iltapäivällä sain taas uuden huonetoverin, joka on todella huonossa kunnossa siirtonsa jälkeen. Hän puhuukin niin hiljaa, että täytyy oikein keskittyä kuuntelemaan häntä, että saa selvää. Jotenkin sitä tuollaisen jälkeen osaa olla kiitollinen omasta tilastaan, vaikka eilen en ollutkaan, enkä keskiviikko iltana...

ATG ja kauheat kivut

Se erikoishoito, jota olen saanut on nimeltään Atg ja täytyy sanoa, että ärhäkkä aine on. Keskiviikko-iltana, kun olin saanut sitä, alkoivat käteni särkemään ja se särky ei meinannut millään talttua. Oikein itku tuli ja sen jälkeen, kun sen tiputus loppui, tippa kipeytyi niin, että jälleen joutui anestesialääkäri piipahtamaan ja pistelemään minua muutaman kerran, jotta saatiin uusi kanyyli ja antibiootti tiputettua. Torstai aamuna oli ihan hyvä olo ja lääkärinkierrolla oli hyviä uutisia, että pääsen maanantaina täältä pois ja arvot olivat tulleet 100 alaspäin päivässä. Sitten he päättivät, että vielä yhden kerran tiputettaisiin illalla sitä ainetta. No, kun kerroin heille siinä sitten edellisillan säryistäni, Mäkisalo katsoi uudestaan arvojani ja kysyi millainen olo minulla oikein on nyt. Sanoin, että aamulla ihan ok, mutta nyt on jotenkin hyvin väsynyt olo. Hän sitten sanoi, että minun hb:ni oli tippunut 67:een ja että särkyjen ja tuon arvon takia tiputusta ei enää tehtäisi, koskaan. Olin hyvin helpottunut. Siinä sitten päätettiin, että minuun tiputettaisiin pari pussia verta.

Lääkärinkierto, kun oli ohi, alkoi yhtäkkiä molempia jalkoja särkemään, ensin vähän ja sitten se lisääntyi. Kutsuin hoitajan paikalle, joka toi minulle särkylääkettä, mutta se ei auttanut yhtään. Särky paheni lisää ja lopulta kädetkin alkoivat särkemään. Jalkoja särki niin, ettei mikään asento ollut hyvä ja lopulta vain itkin, kun sain jo kolmannen lääkeannoksen piikkinä ja sekään ei auttanut yhtään. Olo vain paheni ja lopulta lääkärikin otti asiaan kantaa. Tilaani seurattiin koko ajan ja syyksi arveltiin se Atg. Kivuissani ajattelin ensin kokeilla kylmiä kääreitä, aluksi  ne auttoivat, mutta lopulta eivät ja jalat kramppasivat ja tärisivät kivusta. Sitten pyysin lämpimiä kääreitä ja ihme kumma, ne lopulta auttoivat, jotenkin rentouttivat lihakset ja pikkuhiljaa kipu häipyi. Olin ihan puhki ja pää sekaisin kipulääkkeistä. Sitten aloitettiin veritankkaus ja se tehtiin 2 osassa ja täytyy sanoa, että olo koheni nopeasti sen jälkeen.

Tänä aamuna, kun heräsin, olo oli pirteämpi, mutta jaloissa tuntui että eilen oli tosi paha päivä, lääkärinkierrolla lääkäri sanoi taas, että minä reagoin aika voimakkaasti tuohon lääkkeeseen ja nyt on hyvä, kun olen viikonlopun yli täällä, niin he voivat tarkkailla, ettei tule enempää oireita. Joo, en halua kyllä enää mitään, edes pientä, takapakkia piiiiitkään aikaan. Jotenkin alkaa jo tuntua surkuhupaisalta tää tilanne, että minä kerään itselleni kaikkea pientä, joka pitkittää täällä oloani, mutta toivotaan, että se loppuisi nyt...

Vanha maksani

Niin, tänään puhuin myös minut leikkanneen lääkärin kanssa ja hän sanoi, että minun vanha maksani oli todella pieni ja ihan loppuun kulunut ja että se olisi ollut ihan pienestä kiinni, koska se olisi vetänyt viimiset pihauksensa minun vatsassani, kuulemma siirto tuli juuri oikeassa ajassa. Huh, kun sen kuuli, niin monet ajatukset päässäni sai rauhan... Kamalaa ajatella, kuinka pienestä ihmishenki on kiinni ja minä kun luulin, että minulla olisi saattanut olla se pari vuotta aikaa, karua kuulla, että yksikin pahenemisvaihe nyt lähitulevaisuudessa olisi voinut olla se viiminen hengenveto minulle. Puistattaa=(

No, nyt laitan kaihtimeni kiinni ja alan nukkumaan. Päivittelen huomenna taas...toivoen, että on hyvä päivä=)

28.päivä Tiputusta, toppuutusta ja tepastelua

Hih, huomenna tulee kuukauden merkkipaalu täyteen tai no, en minä nyt tiedä kuinka kiva asia se on, mutta täällä nyt ollaan vielä enkä muuta voi. Silloin ennen leikkausta olin suunnitellut, että olen sen pari viikkoa ja sitten pois, mutta eihän asiat aina mene niinkuin suunnittelee. Aluksihan kaikki näyttikin menevän hyvin ja arvot laskivat kivasti ja olo oli mitä parhain, mutta sitten tulikin se hyljintä, joka on ollut hyvin tiukassa. Toivottavasti kukaan, joka lukee näitä juttujani, ei pelästy, varsinkaan te, jotka olette menossa siirtoon, tarkoitukseni ei ole peloitella ketään.

Tämä minun hyljintä on tiukassa minun oman puolustusjärjestelmän takia, mutta tänäänkin Heikki ja Helena, kotoisasti, sanoivat molemmat, että ei hätää, vaikka tiukassa on, niin kyllä se nujerretaan ja perjantaina tai maanantaina Poriin. Heidän uskonsa asiaan on niin vakuuttavaa ja lujaa, että pakkohan se on itsekin uskoa. Ja kyllähän minä uskon, luotan ja toivon, että kaikki menevät vielä hyvin. Ainakin tämä opettaa sen, että jos joskus kohtaan taas hyljinnän, niin osaan suhtautua siihen järkevästi, ymmärtävästi ja ennenkaikkea niin, että se on mentävä päivä kerrallaan. Eihän se hauskaa ole olla tipassa, joka on nyt jouduttu joka päivä vaihtamaan, eilenkin täytyi 5 kertaa laittaa, kun kipeytyi niin pahasti, mutta kyllä senkin kestää...Eihän mikään kurjuus onneksi loputtomiin kestä=) Vaikka Helena tänään hymyili ja sanoi lopuksi, että kyllähän sinä varmaan ennen juhannusta kotiin pääset...kuivaa huumoria, mutta jotenkin se kolahtaa minuun=))

Kateus

Voisin kertoa taas uudesta "naapuristani", mummusta, joka puhuu kokoajan ja sanoo, ettei hän halua valittaa mistään tai olla häiriöksi, mutta ihme kumma...Hän valittaa kokoajan, niin aamulla, päivällä, illalla kuin yölläkin. Ja eräskin yöhoitaja, joka ei todellakaan tehnyt mitään pahaa, sai marmatukset kohdalleen, koska meni huokaisemaan väärässä paikassa. Sanoinkin tälle mummulle, että kyllä minäkin olen työssäni huokaillut, monestikin, mutta ei se mitään pahaa tarkoita ja varsinkaan yöaikaan, kun hoitaja joutuu sukkuloimaan monessa paikassa ja silloinkin täyttämään toiveita ja tarpeita, joita potilaat tarvitsevat. Silloin mummeli avautui ja sanoi minulle, että hyvä minun on puhua, kun olen joku lellikki täällä, jolle hoitajat ovat mukavia ja jolle lääkärit puhuvat ja hymyilevät. Kuuntelin ja ajattelin, että eikös sitä niin sanota, että niin metsä vatsaa kuin sinne huutaa... Sanoin hänelle kuitenkin, että niin, minähän olen täällä ollut tuon 4 viikkoa, kyllähän siinä hoitohenkilökunta tutuksi tulee eikä kyse ole mistään erityisasemassa olosta.

Kuntoilun tarve

Tänään sitten lähdin taas kohottamaan kuntoa ja täytyy sanoa, että heikolta tuntuu viime viikkoiseen verrattuna, kanttiiniin, kun meni, olo oli ihan katki ja täytyi pysähtyä. Todellakin täytyy alkaa vain väkisin taas liikkumaan enemmän näiden hoitojen välillä, mutta hankalaa se hieman on, kun tarvii päivässä olla kiinni tuossa "sulhaspojassa", tippalaitteessa ja surinalaitteessa, joka annostelee sitä, 6-8 tuntia, putkeen. Kyllä ottaa väliin pattiin ja kunnolla. Kyllähän se kunto sieltä takaisin saadaan, täytyy vain nähdä vähän vaivaa sen eteen ja minultahan ei motivaatiota puutu=)

Kyllä sairaalassa oloon tottuu, sitä niinkuin turtuu tähän, mutta laitostua en aio. Itse teen niin paljon, kuin mahdollista ja enemmänkin, jos vain pystyn. Tänään juttelin vanhemman hoitajan kanssa ja puheeksi tuli harrastukset ja sanoin rakastavani piirtämistä, maalaamista ja askartelua. Meni pieni hetki ja tämä hoitaja tuli huoneeseen takaisin ja hänellä oli minulle tuomisena piirrustuspaperia ja kynä ja alusta. Ihana=) Se lämmitti kovasti mieltä ja tänään ajattelinkin vähän piirrustella jotain. Sattuipa niinkin, että sain puhelun maksansiirtokumppaniltani, jolle siirrettiin maksa samana päivänä, kuin minulle ja oli tosi kiva puhua hänen kanssaan ja käydä tätä uutta tilannetta läpi. Kaikkea hyvää sinulle Minna=)

Että tällainen päivä, taidanpa nyt lopetella ja olla vain tässä kanitipassa ja katsella vaikka pää tyhjänä telkkkaria...

27.päivä Vappu sairaalassa ja omaisten ilo

Ihana aamu, ainakin tuntuu siltä, taivas näyttää siniseltä ja ilma raikkaalta, ehkäpä lämpöiseltä. Tämä on erilainen vappu, kuin mihin on tottunut.  Ennen sitä meni ja teki kaikkea mitä mieleen juolahti. Laitettiin ylppärilakit päähän, jotain nättiä päälle ja kavereiden kanssa suunniteltiin, miten vapusta saisi kaiken ilon irti. Haettiin hyvää skumppaa ja elämä kupli. Perheen myötä tavat rauhoittuivat, mutta edelleen vappu tuo mukanaan kivaa säpinää ja perinteitä perheen kanssa. Tämä vappu nyt sitten menee täällä sairaalassa, mutta onneksi rakas perheeni tulee tänne. Heillä on kuulemma herkkukori mukana, hmmm....mitähän siellä mahtaa olla...

Nyt odotetaan myös lääkäriä ja mitä uutisia tänään on, hyviä vai huonoja...

Vieraat tulivat ja menivät, ihanaa oli. Tuli syötyä kaikkea hyvää, simaa, tippaleipiä, munkkeja, kanapiirakkaa, sipsejä, viinirypäleitä....ja seurana äiti, sisko, tyttäreni ja mieheni. Ja tukkakin oli kunnossa, kun eilen illalla kiersin ne sormikiharoille ja tänään tein kiharakampauksen. Pientä piristystä sairaalalookkiin:)

Niin, ne arvot, olivat laskeneet taas ja tänään oli Helena kierrolla taas yksin ja hän sanoi, että kotiin loppuviikosta tai maanantaina ja taas hän näytti hymyilevän puolensa. Sellainen tekee heti tilanteesta kivemman ja tunnelmasta paremman.

Tässä olen nyt tipassa taas ja odottelen, että koska loppuu ja saan iltarauhan. Huomenna on sitten vikat mömmöt, IHANAA, VAPAUS!

 Vappu herkkuja

Vappu-kulta<3