31.&32.päivä Jännittää ja väsyttää

Tässä tulee kahden päivän postaus taas yhdessä, kun eilen oli sellainen päivä, ettei oikein jaksanut mitään ylimääräistä ja tänäänkin olo on hieman tutiseva, tärisevä ja ajatus pätkii, mutta sehän on nyt ihan normaalia tässä vaiheessa. Lääkärinkierrot ovat menneet hyvin, hemppa on noussut ja asatit ja alatit ovat laskeneet ja edelleen se kotiinpäin meno häämöttää, vaikka tänään lääkäri sanoikin, että täytyisi ottaa vielä yksi biopsia ennenkuin lähtisin mihinkään. Sanoin hänelle, että kaksi muuta lääkäriä on kyllä sanoneet, että biopsiaa ei oteta, jos arvot ovat laskussa ja kerroin tohtoreiden nimet. No, tämä lääkäri vain tuhahti siihen. Ajattelin itse, että voi näitä lääkäreitä, kun kaikki ovat erimieltä ja sekoittavat potilaan pään puheillaan. Täytyy nyt sitten vain odottaa huomista ja lääkärinkiertoa...mutta biopsiaa en haluaisi!!

Avoimuus

Olen tässä miettinyt taas asioita ja mieleeni tuli avoimuus. Siis se, miten itse ottaa tämän sairauden ja sen, kuinka siitä haluaa puhua ja informoida lähipiiriään tai tällainen avoimuus, kuin tämä minun blogini. Kaikki me emme ole samanlaisia, ihan kaikki eivät haluasi kertoa sairaudestaan kenellekkään ja haluaisivat sulkea asian johonkin salaiseen lokeroon ja olla ihan hiljaa ja huomaamati. Olen sairaalassa oloaikanani törmännyt erilaisiin ihmisiin ja huomannut, että toisilla on kova tarve avautua ihan kaikesta kokemastaan ja sitten on niitä, jotka sulkeustuvat itseensä ja pelkäävät paljastaa mitään. Ymmärrän kyllä, sillä monesti tällaiset asiat tekevät meistä haavoittuvaisia ja joku voi pelätä sitä tunne vyöryä, mikä voi alkaa, jos uskaltaisi avautua ja kertoa ääneen miltä nyt tuntuu. 

Itse olen aina ollut avoin, tietysti on asioita, joita pidän ihan itselläni ja joita en jaa toisten kanssa mistään hinnasta, mutta esimerkiksi tämä sairaus on ollut aina sellainen, josta kyllä puhun ja kerron, jos joku kysyy. Mielestäni on ihan hyvä puhua ja varsinkin sen takia, koska monella ihmisellä on vääriä luuloja ja olettamuksia maksasairauksia kohtaan. Itse tosiaan olen kohdannut sen, että maksasairasta kohdellaan, kuin alkoholistia tai että lääkäri vetää täydet hygieniamaskit ja suojat päälleen, kun olen kertonut sairastavani kroonista agressiivista autoimmuunihepatiittia. Siis hei! Eihän tää tartu!!! Luulisi, että sairaalahenkilökunta osaisi suhtautua asiaan, mutta kyllä sielläkin saralla ylilyöntejä löytyy, tulisi pitkä lista, jos kaikesta kertoisin.

Tämä blogin kirjoittelu on ollut mukavaa ja on ollut ihanaa, kun olen saanut teiltä niin paljon tukea ja rohkaisua, se on tullut ihan tarpeeseen, joten iso kiitos kaikille teille=)<3 Olen saanut purkaa itseäni ja tuntojani ja samalla toivon, että joku saisi edes jotain pientä tästä itselleen. Joskus on mukava palata näihin kirjoituksiin ja muistella kaikkea kokemaansa. Se, että tästä tuli niin julkinen, tuntui aluksi hyvin hämilliseltä, mutta sitten ajattelin, että mitäs sitten, eihän tässä ole mitään pahaa tai hävettävää, vaan tämä on elämää. Ja elämä nyt kohtelee välillä silkkihansikkain, välilllä taas vähän rankemmalla kädellä. Se, että itse kirjoitan julkista blogia, näinkin yksityisestä aiheesta, toimii todellakin minulla terapiana ja pitää mieleni selkeänä ja saa minut jaksamaan täällä lasaretissa oloa. Tämä on niinkuin huuto vankeudesta vapauteen, minun viestini, julkilausumani, jolla haluan itselleni näyttää sen, että minä olen olemassa ja minä olen minä ja voin yrittää vaikuttaa asioihini, enkä vain hukkua tähän sairaala elämään ja laitostua olemattomiin. En nyt tiedä, osasinko kertoa mitä tarkoitin...=)

Jääkiekkoa ja joutenoloa

Tässä samalla katselen Suomen peliä ja  kirjoittelen. Olen tehnyt suihkuun menoa nyt pari tuntia, mutta jos sitä nyt lähtisi, kun toi veski on vihdoinkin vapaa. Edelleen olen kiukkuinen tuollaiselle veskille, jota joutuu jakamaan turhan monen ihmisen kanssa. Sen jälkeen ajattelin taas mennä kävelemään ja käydä vetäisemässä raitista ilmaa keuhkoihin. Eilen kävin illalla ja ostinpa ihanan Fazerina-jäätelötuutin kanttiinista ja hyvää oli. Elämän pieniä nautintoja, nam. Loppuillan aioin vaan olla ja lojua ja odotan huomista, jännitän, pelkään, mutta toivon parasta. Kuitenkin täytyy sanoa, että jos huomenna en pääse, niin sitten petyn ja pahasti, sillä nyt olen pari päivää tsempannut oikein kovasti juuri sen takia, jos maanantaina pääsisin vihdoinkin pois täältä. Paikassa ei ole mitään vikaa, eikä hoitajissakaan todellakaan, päinvastoin, henkilökunta täällä on ihanaa ja heitä on oppinut jo tuntemaan. Mutta kyllä koti on koti<3

Ulkokuvia happihyppely reissuiltani