2 viikkoa kotona

No niin, tässä on tullut oltua kaksi viikkoa kotona ja täytyypi sanoa, että hyvältä tuntuu. Voisin sanoa, että olo on kohentunut kerta heitolla kunnolla ja jaksan tehdä jo aika pitkiä kävelylenkkejä. Onneksi on ollut kauniita ilmoja, mitä nyt viileitä välillä, mutta onneksi vaatekaapista saa lämmintä päälle. Rappusissa tuntuu vielä jaloissa, että kunto ei ole ihan kohdillaan, mutta muuten tämä rouva on muuttunut aikas vikkeläksi kintuistaan. Kiitos kuuluu kyllä suurelta osin miehelleni, joka jaksaa sinnikkäästi repiä minua ulos, vaikka välillä laiskotuttaakin...ja paljon, myönnän=)

Ensimmäinen viikko meni kotona ihan totutellessa taas siihen kodin arjen rytmiin. Tytär lähtee kerta joka aamu 9:ksi kouluun, niin herätys on puoli 8 aamulla. Siinä sitten pistellään aamupalaa yhdessä poskeen ja tämä äiti huitaisee kasan lääkkeitä samalla. On muuten yllättävän paljon ja kaikki uusia lääkkeitä. Olenkin miettinyt, että mitäs teen vanhoille lääkkeilleni, joihin kuitenkin on rahaakin mennyt, en viitsisi apteekin roskiinkaan laittaa. Hih, tarvis olla oma kirppis tuollaisille...multa löytyisi Azamunia, Prednisolonia, Prednisonia, Propralia, Spiresistä ja Furesista...just olin ehtinyt täyttää lääkekaapin. Tiedän, kyllä, että omia lääkkeitä ei koskaan saisi antaa kelleen, mutta jos jollain olis näille tarvetta, jos ne kuuluvat lääkelistalle, niin minulta saisi. Tai sitten pidän muistona vain tuolla kaapissa...

Olimme joella veneilemässä yhtenä kauniina päivänä

Niin, sitten aamupalan jälkeen olen sitten tehnyt mitä mieleeni on tullut, olen kyläillyt sukulaisten luona, käynyt kaupassa, mennyt pyöräilemään tai kävelemään ja välissä huilannut ja katsonut telkkua. Kodin olen rauhoittanut vain meille. Kyläpaikoissa olen tarkka, en mene, jos joku on kipeä ja kädet pesen aina ja ostinpa pienen matka käsidesipullon, joka kulkee mukanani joka puolella, kaupassa käyn silloin, kun siellä ei ole paljoa porukkaa eli joko heti aamusti tai sitten salkkareiden aikaan ja minulla on aina joku toinen mukana, joka kantaa kauppapussit, kerta itse en vielä saa kantaa kiloa kahta enempää. Onneksi tuokin rajoitus loppuu kohta.

Isän luona kissoilla oli herkkupäivä kalan suhteen

Isä oli käynyt kalassa ja saanut kunnon saaliin, käytiin katsomassa mitä he touhusivat

Toinen viikko kotona meni todella mukavasti ja veriarvot olivat laskeneet huimasti, olivat melkein normaalit ja mielikin koheni entisestään. Elämä tuntuu nyt hyvältä, jotenkin kevyemmältä ja valoisammalta. Ainut harmi mitä minulle on tullut, on migreeni, joka kolkuttelee otsaani ja päätäni kerran viikossa, oikein kunnolla. Olenkin miettinyt, että mahtaako se johtua jostain lääkkeestä vai kenties silmistä... täytyy tarkkailla.

Maksani jakselee hyvin tuossa kyljessäni, en enää "tunne" sitä, ainakaan jatkuvasti, pystyn nukkumaan kummallakin kyljellä ja jopa vatsalla olo onnistuu. Mitään kipu tuntemuksia ei ole, eikä ole ollutkaan melkein ollenkaan koko aikana, eli olen päässyt aikas vähällä. Salamatkustajani on kotiutunut näemmä ja kroppani on alkanut hyväksymään uuden tulokkaan. Lääkkeistä on tullut nestettä, ja kuukasvoisuutta ja ihokarvat ovat todellakin kasvaneet ällistyttävää vauhtia. Nyt peilistä katsoo erinäköinen nainen, kuin ennen leikkausta ja täytyy sanoa rehellisesti, että kyllä se hieman kirpaisee ja on ikävä vanhaa minää, mutta aikansa kutakin, nämäkin oireet pitäisi hävitä josain vaiheessa ja siihen asti katselen melko kriittisesti itseäni, kuitenkin niin että ymmärrän kyllä sen, että kaikella on hintansa ja mieluummin minä olen nyt tällainen, kuin että olisin arkussa puolen vuoden päästä. Ja kyllä minä tähän totun, kun saan vähän väriä hiuksiin ja vaikkapa uudet ripset piristyksesksi...

Vähän on posket kasvaneet...sivukuvassa näkyisi parhaiten, kuinka korkeat poskipäät minulle on muodostuneet...

Jatkanpa huomenna näistä mietteistä=)