13.päivä sairaalassa ja maksa mietteitä

Aamu valkeni harmaana, lunta sateli taivaalta 7 aikaan, kun piikittäjät kävivät, täytyypä sanoa, että kylläpä harjoittelija tyttö osasi hyvin pistää, kun ei tuntunut miltään. Kehuin häntä, sillä positiivinen palaute on aina hyväksi ja sainpa kauniin hymyn häneltä ja ohjaaja kehui vielä käytävässä tätä tyttöä. Päivän hyvä työ suoritettu. Nyt sitten jännitetään verikokeiden tuloksia, taas... Niin, mun arvot ovat pari päivää sahanneet ylös alas, joten he haluaisivat varmistaa, ettei minulla olisi akuuttia hyljintää. Olen tota hyljintä juttua niin paljon miettiny ja lääkäreiden kanssa puhunut, että jotenkin se ei pelota mua. Mua pelottaa se biopsiassa laitettava puudutuspiikki, muistan aina miltä se on tuntunut, mikään muuhan siinä toimenpiteessä ei tunnu miltään. Mut mähän olenkin piikkikammoinen tavallani=)

Äsken kävi jumppari ja käytiin välillä rappusissa kävelemässä, tänään tavoita oli huippu eli 9. kerros ja minä tein sen ja ihmeen kevyesti. Kyllähän välillä tuntuu keuhkoissa ja haavakohdassa tuntuu painetta, mutta ei se pahalta tunnu ja joka kerta se on helpompaa ja kevyempää. Voimat kasvavat pikkuhiljaa, mutta varmasti.

Kun tulimme takaisin, lääkärit olivat juuri lähdössä kierrolle, eli kohta tuomionhetki koittaa ja tulee tieto, että pistetäänkö minua vai ei. Tietysti se olisi mukavaa jos ei, mutta toisaalta, jos joka päivä saa olla samassa pelossa, niin senkus pistäisivät vain niin sais rauhan siltä. Ja jos se nyt hylkii, niin sitten kortisonia suoraan suoneen 3-5 päivää ja sen pitäisi talttua sillä sitten, eli ei sen monimutkaisempaa.

Tämään päivän bloggauksesta tulee tällainen sillisalaatti, että kirjoittelen kaikkea tähän samaan, sillä jos biopsia otetaan, niin kirjottelut jäävät tämän päivän osalta varmaan siihen, kerta täytyy olla levossa liikkumatta jonkin aikaa sen jälkeen. Ajattelin sit vaikka lukea tai ottaa pienet päikkärit, niin aika ainakin menee sitten paremmin.

Ajatuksia uudesta maksastani

Eilen illalla ennen nukahtamista tein jotain, jota en ole tehnyt aikoihin. Rukoilin, ihan puhtaan rukouksen, jossa pyysin suojelusta kaikille läheisilleni, hengessä mukana olleille, itselleni ja Hänelle, jolta sain tämän maksan. Ajattelin Häntä myöhemminkin, ja lupasin hänelle, että pidän uudesta maksastani hyvää huolta ja sanoin, kuinka kiitollinen olen tästä mahdollisuudesta. Sillä kyllä minä olen kiitollinen ja vähän surullinenkin.

Surullinen siksi, kun ajattelen, että saadessani elämän lahjan, joku toinen on menettänyt sen. Hän on ollut nuori tai vanhempi, mies tai nainen, tumma tai vaalea, tai vaikkapa punahiuksinen kikkarapää, jostain päin Suomea ja minun perheeni iloitessa, hänen perheensä on surullinen luovuttuaan rakkaastaan. Elämä on kyllä haastavaa, se haastaa meidät ihmiset joka lailla ja nämä asiat elämästä ja kuolemasta, ovat niitä vaikeampia kohdata.

Minä olen myös onnellinen. Olen onnellinen, että juuri minä sain elämälle mahdollisuuden, että sain jatko-aikaa ja olen ajatellut elää elämääni sitä haaskaamatta, haluan ottaa siitä irti kaiken ja antaa hyvän kiertää. Se on minun vastalahjani Hänelle, jolta sain maksani.

Tapahtuipa jotain tässä välissä...

Lääkärit sitten tulivat juuri ja uutisena oli, että arvot olivat vähän laskeneet, mutta todella vähän. Tänään ei tehdä biopsiaa, mutta torstaina  näillänäkymin kyllä. Ei tämäkään pallottelu herkkua ole. He ovat huolissaan, kun arvot laskevat noin hitaasti ja lääkärin mukaan syynä on joko hyljintä, tai sitten pahimmassa tapauksessa autoimmuunihepatiittini on niin tiukassa, että on iskemässä uudestaan heti tähän uuteen maksaan, mutta se on  kuulemma perin harvinaista, vaikkakin mahdollista.

Kysyin heti, että mitäs sitten, kauanko pärjään sitten tällä uudella maksalla, vastaukseksi sain, että voi mennä vuosiakin hyvässä lykyssä, mutta että uusi siirto olisi kuitenkin edessä tulevaisuudessa. Voi apua! En mä ihan tuollaista halunnut tietää, olen nyt kyllä pettynyt ja pahasti, jos mun oma elimistöni pettää mut heti saatuani toivoa.

Turha sitä silti tässä vielä on itseensä diagnoosia lyödä otsaan, vaan odottaa vastauksia ja ihmeitähän sattuu ja kaikki mahdollista vielä. Kyllä mä sen hyljinnän mieluummin ottaisin vastaan, myönnän, mutta vaikkapa se nyt kuitenkin olisi se pahempi vaihtoehto, niin onpahan elämä silti parempi laatuista tällähetkellä eli on voimaa lähteä sitten taistelemaan taas tuulimyllyä vastaan.

Kylläpäs on hankalaa...Huokaus=( Nyt täytyy vähän aikaa kelailla itsekseni. Palaan tänään myöhemmin  asiaan.