maanantai 16. huhtikuuta 2012

Päivitystä tähän päivään-lääkkeitä, oloja, muuta...

Sivuoireet

Niin, aluksi aamulla sitä hihkui ilosta, kun oli saanut lisä-aikaa biopsialle, mutta nyt päivän mittaan olen huomannut, että käsien tutina on lisääntynyt, viluttaa ja tulee sellaisia yhtäkkinäisiä nytkähdyksiä...sen oikein huomaa helposti. Äsken, kun hoitaja kävi sanoin hänelle oireistani. Hän sanoi, että hyvä, kun kerroit, että tietävät, että sellaista on ilmaantunut minulle.

Kuulemma minun tämänhetkinen lääkeainepitoisuuteni on aikas korkea ja se aiheuttaa näitä sivu-oireita. Hoitajan mukaan nytkähdys voi tulla myös jalkoihin, jolloin voi kaatua ja loukata itsensä, joten on syytä varovaisuuteen. No, jätän yhden pidemmän kävelylenkin tänään pois ja olen isovelivalvoo-silmien alla...=)

Mutta,tällaista tää on, alati muuttuvaa ja elävää, mutta kuitenkaan minä en paljoa tuollaisesta hätkähdä, kamalampia oireita olisi pahoinvoinnit, kovemmat kivut tai jotkut muut fyysiset oireilut...edelleenkin uskon, että nämä ovat vain pikkujuttuja enään, joita hienosäädellään ajan kuluessa ja kroppa tulee vielä tottumaan näihin kaikkiin uusiin lääkkeisiin, vanhojen jäädessä pois. Niin, tänä aamuna lääkesaldo oli 11 pilleriä ja ne isoimmat ovat todellakin ISOJA, että ymmärrän kyllä, jos jollakin on vaikeuksia niellä niitä=(

Tyhjät käytävät ja sosiaalittomuus

Toisen hoitajan kanssa kävimme keskustelun tyhjistä käytävistä ja tyhjästä oleskeluhuoneesta. Hän sanoi, että entisessä paikassa oli tapana kokoontua yhteen ja tutustua ja halukkaat saivat kertoa elämäntarinansa ja kuulemma potilaat olivat kanssakäymisissä toistensa kanssa päivittäin. Täällä uudessa paikassa asiat ovat menneet kuulemma niin, että kaikki viihtyvät omissa oloissaan ja välttelevät toisiaan ja päivähuone on usein tyhjä.
Ikkuna kuvaa huoneestani

Paljon on töitä rakennusalalla tällä alueella


Niin, nämä huoneet ovat tehty isoiksi ja avariksi ja niissä on mukavat ikkunat, joista näkee pihalle. Sänky on sairaalamaisen toimiva, jossa nukkuu kyllä, kun parempaakaan ei ole ja peitot ovat kuivanlaisia, joita tarvitsee olla vähintää pari, että yöllä tarkenee. Mutta näistä huoneista muodostuu jonkinnäköisiä turvapesiä, johon on hyvä käpertyä itsensä kanssa ja vain olla omien tuntemustensa kanssa. Itselläni ainakin oli hyvin tärkeä juttu, että sain ensimmäisiksi päiviksi oman yksityisen huoneen, siellä sai ensimmäiset päivät olla ihan rauhassa, ilman, että täytyisi jakaa jotain vieraan ihmisen kanssa ja sai keskittyä nuolemaan vain omia haavojaan ja olla niin haavoittuvainen kuin vain oli sillä hetkellä, minulla ei ollut voimia olla enempää sosiaalinen, kuin mitä jo se vaati, kun hoitajat kävivät yhtä mittaa ja sukulaiset soittelivat. Enempää en jaksanut.

Tässä huoneessa on talon puolesta oma tietokone/Tv, ihan kätevä vehje, mutta käyttelen omaa kannettavaa mieluummin


Tänään on asia eri, kysyinkin, että jos tilanne tulee eteen, niin olen valmis luopumaan omasta boxistani ja haluaisin huoneeseen, jossa olisi seuraa, juttukaveria ja vain toisen ihmisen läsnäoloa. Minä olen sosiaalien ihminen ja rakastan hyviä kesksuteluja, mutta myös pidän hiljaisista hetkistä, uppoutumisesta hyvään kirjaan tai tästä kirjoittamisesta. Se on puhdistavaa. Olenkin yllättynyt siitä, kuinka paljon ihmiset ovat käyneet lukemassa tekstejäni, se on tuntunut mukavalta ja palautteesta päätellen, monella on ihan samanlaisia ajatuksia ollut matkan varrella. Siksipä ajattelin tehdä nyt niin, että minä alan käymään siellä päivähuoneessa ainakin kerran päivässä ja otan tehtäväkseni sen, että puhun ainakin yhden  potilaan kanssa päivittäin, kasvotusten.
Alkaa pöytä käymään ahtaaksi

Tyttäreni toi minulle 2 rakasta leluaan pitämään äidistä huolta<3

Sänky on kotoisan näköinen
Edelleen olo on hyvä  ja mieli pysynyt hyvänä ja uhkun taistelutahtoa. Tämä on elämää ja elämä on yllätyksiä täynnä ja se mikä ei ole minua lannistanut aiemminkaan, ei lannista nyt, kun olen saanut mahdollisuuden elää taas. Ja huomiselle olen jo miettinyt kirjoitus aihetta ja olenkin keksinyt sen...sanotaanko vaikka näin, että liikutaan ajatuksissa siirrännäisestä, sen tuomasta lahjasta, yms.=)

10 kommenttia:

  1. Tekniikka ja muu lienee kohdallaan, mutta kyllä mä silti varmaan kaipaisin Kirralle, jos ikinä uudelleen maksapolin kautta osastohoitoon joudun (hope not).

    Niin tutun näköistä silti, melkein karmivalla tavalla. Puhalluspullot ja kaikki.

    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen kuullut paljon positiivista Kirra-ajasta, moni hoitajakin puhuu siitä, että siellä oli joitain asioita paremmin. Itse en tiedä, kun olen ollut täällä Meilahdessa alusta asti.

      Poista
  2. Yllä olevan Anonyymin kommentti on just sitä mitä itsekin ajattelin... Mulla tuli kyyneleet silmiin kun noi kuvat toi niin paljon muistoja mieleen. Mä en silloin tajunnut pahemmin dokumentoida asioita, mutta hyvinpä ne ovat pään sisään jääneet nähtävästi.

    Tekniikkaa mäkin ihmettelin/ihastelin, siis ihanko tietokoneita huoneissa? :D Mutta vähän samalla linjalla, vanhalle Kirralle mäkin taitaisin "kaivata" jos samaan tilanteeseen joskus joutuisin - vaikka se alkuun tuntuikin niin omituiselta paikalta.

    T. Pinja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Pinja ja kiitos, kun kirjoitit=) Varmasti tuo tunteita, kun muistelee asioita omakohtaisesti, tämä on sellainen asia, että se koskettaa pakostakin, ei ole mikään umpisuolenpoisto.

      Täällä ei ole joka huoneessa noita tietokonetelkkareita, vain näissä yksityishuoneissa. Täällä on 1 hlö huoneita ja 2 hlö huoneita, joissa on mahdollisuus 1.varapaikkaan. Oikein mukavia huoneita on, mutta varmasti tuntuisi oudolta, kun on läpikäynyt taistelunsa jo toisaalla.

      Poista
  3. Hei Taina! Luin juuri koko blogisi vedet silmissä. Itselläni todettiin AIH 2008, ja se on vasta kahdesti osoittanut oireita, viimeksi olin sairaalassa nyt helmikuussa. Kortisonia tällä hetkellä nautin, maksa-arvot nyt normaalit. Olen iloinen ja kiitollinen, että olet jaksanut kirjoittaa tästä kokemuksestasi. Ei voi tietää jos itsellä on siirto joskus edessä. Hienoa on tuo positiivinen asenteesi. Märy silimissä koko ajan niin en oikein tiedä mitä sinulle sanoisin, lähetän vain suuren halauksen <3 t. Emma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Emma, kiitos sinullekin lukemisesta ja myötäelämisestä. Juuri tuon takia halusinkin kirjoittaa tätä blogia, ajatukella, että siitä olisi jotain hyötyä, sillä itse etsein netistä kaikkea mahdollista ja halusin enemmän ns. "oikeaa" realistista tietoa, ei peloittelua, ei kauhukuvia vaan puhtaasti kokemuksia. Olenkin musilin keskustelufoorumilla ahkera kävijä ja lukija, sillä sieltä olen itse saanut paljon positiivista tietoa ja uskoa huomiseen kannustavien ihmisten kautta=)

      Poista
  4. Hienoa,hienoa.Nyt tänne loppuun saakka pääsin.Mahtava ja uskomaton matka on tämä elinsiirto,mutta todella mahtavaa lukea,kuinka olet taistellut sieltä vain ylöspäin ja kuten eräässä kommentissa todettiin,niin asenne on kohdillaan.Hyvällä eli positiivisella ja toiveikkaalla asenteella ja ajatuksilla on uskomaton voima.Sanotaan,että olet mitä ajattelet.Ja ajatuksilla voi luoda omaa tulevaisuuttaan.Jokatapauksessa erittäin paljon sinulle tätä loistavaa voimaa ja asennetta jatkossakin.Ihanaa että olet noin avoimesti kertonut näin henkilökohtaisesta asiasta!!!Kaikkea hyvää,valoa ja rakkautta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatuksilla ja asenteella on todellakin voimaa! Sairastaminen voi välillä vetää mielen apeaksi ja kaikenlaisia tunteita se herättää, mutta siitä voi saada elämäänsä täysin uudenlaisen asenteen. Oppia arvostamaan tätä hetkeä ja olemaan kiitollinen. Ihanaa tätä hetkeä kaikille <3 t. Emma

      Poista
  5. On pakko sanoa, että se on hyvin yksilökohtaista, miten sosiaalinen sitä haluaa osastolla olla. Vanhalla kirralla ei ollut kiva, kun hoitajat väkisten vei keskelle olohuonetta siirron jälkeen tönöttämään pyörätuolissa asenteella "tää tekee sulle hyvää"! Olin aika ahdistunut, en saanut liikkua mihinkään mitenkään ja jo pelkkä istuminenkin oli rankkaa. Kun sain oman luonteeni takasin, mua ei enää mikään estellyt...vastustamasta tuollaisia neronleimauksia. :) Tää on ihana tää sun blogi, kiitos tästä.

    VastaaPoista