18. päivä Sukulaiset ja biopsia

 No niin, sunnuntaina päivällä oli niin paljon ohjelmaa, etten pystynyt kirjoittamaan, mutta heräsin  enkä saanut unta, joten päätin nyt vähän päivitellä.

Tänään aamu valkeni kauniina, aurinko paistoi ja taivas oli sininen. Mieli oli hyvä ja olo ihan ok, mitä nyt tunsi pientä väsymystä. Tänään minulle olisi tulossa paljon odotettuja vieraita kotipuolesta, tyttäreni, siskoni ja siskonpoika. Ja illalla ystäväni. Odotin oikein heitä kaikkia.

Ennen heidän tuloaan oli lääkärinkierto ja nyt arvot olivat sitten nousseet reilummin ja hän sanoi ottavansa yhteyttä päivystävään maksakirurgiin, että mitä tehdään. Ihme kyllä, en hätkähtänyt vaan olin jotenkin helpottunut, että nyt vihdoin jotakin tapahtuu, kai.

Sukulaiseni saapuivat ja olin niin onnellinen, kun näin heidät taas, harmi, kun välimatka on niin pitkä. Olin ikävöinyt heitä niin valtavasti ja siinä he nyt olivat, ihan livenä, kosketettavissa, halattavissa, suukotettavissa, pystyin nuuskimaan heistä kodin tuoksuja. Olin super onnellinen.

Ollessamma alakerrassa, näin tutun hoitajan kävelevän meitä kohden, sanoin heti, että se on menoa nyt ja arvasin oikein. Päivystys biopsia otettaisiin heti puoliin. Sain yhden rauhoittavan ja sitten lähdettiin. Jännitti. Pelotti. Tärisytti. Sitten saavuimme perille. Ensin tarkastettiin maksa ja luojan kiitos, se toimi hyvin, iso huokaus. Lääkäri siellä oli nuori nainen ja täytyy sanoa, että hyvin osasi homman. Edes puudutuspiikki ei sattunut, kun opetti mulle rauhallisesti miten tulisi hengittää ja sitten toimenpiteessä opasti samalla rauhallisesti, turhaan pelkäsin, pieni pistos ekana ja sit en tuntenut enää mitään, vaikka mua jouduttiin "ampumaan" kaksi kertaa näytteenottovehkeen mennessä epäkuntoon. Ei sattunut, ei yhtään, sitä pamausta vain säikähtää hieman. Joten, jos tällänen toimenpide kammoinen sanoo näin, niin uskokaa vain:)

Toimenpiteen jälkeen täytyi olla oikealla kyljellä tunnin ja muuta paikalla oloa olisi yhteensä 4 tuntia. Kääks! Minut palautettiin osastolle, jossa sukulaiset odottivat. He lähtivät sitten, mutta oli helpottavaa tietää, että he olivat odottamassa. Sitten alettiin laittamaan tippaa ja se oli se, jossa se itku sitten tuli. 5 kerta onnistui, kiitos anopin, joka soitti minulle ja puhui kanssani niin sain ajatukset muualle ja tippa oli vihdoin kädessäni. Huokaus! Sitten saapuikin ystäväni ja hänen turvin loppu makuu sujuikin nopeasti ja kivasti, kun meillä on niin paljon puhuttavaa. Hän pelasti mun loppupäivän. Kauhea pissahätä vaivasi kokoajan, mutta alusastialle en halunnut joten kestin. Minulle aloitettiin kortisonitiputus varmuudenvuoksi ja huomenna saa tulokset.

Tänään minut siirrettiin 2 hengen huoneeseen ja täällä minulla on puhelias mummu seurana:) eli ihan hyvä asia, puhuimme pitkään kaikesta maan ja taivaan välillä, kunnes nukahdin. Ja niin ajattelin tehdä nytkin, eli jatkan uniani. Huomiseen. Vai sanoisinko myöhempään tähänpäivään...

Parveke, mutta meikäläiset ei sinne pääse

Avarat tilat

Hissi-aula alakerrassa