20.päivä ja huippu fiilis!

Yö tuli nukuttua hyvin, sen kanssa ei ole ongelmia enään ja kun heräsin, löysin itseni kylkiasennosta, eikä sattunut mihinkään, kiva tunne. Merkki siitä, että kroppa alkaa tottumaan tähän kaikkeen ja uuteen salamatkustajaansa:) Oli oikein levännyt olo. Aamutoimet taas samalla kaavalla, verenpainetta, lämmönmittausta, puntarissa käyntiä, verikokeita, aamupalaa ja lääkkeet 8 aikaan.

Vessatietoisku

Koska olen nyt 2 hengen huoneessa, on täällä sellainen juttu, joka todellakin yllätti minut joskus aiemmin, mut nyt tiedän ja varaudun. Huoneen vessa on kahden huoneen käytössä, eli hyvässä lykyssä sitä käyttää 4 potilasta. Eihän siinä mitään, mutta kun nyt tottui 2 viikkoa siihen, että oli ihan oma veski, jota käytin VAIN minä itse, niin nyt kun menee vessaan, täytyy varmistua, ettei siellä ole ketään(kaikki eivät laita ovea lukkoon). Itse olen yllättänyt miehen veskistä ja mummelin, ovi meni kyllä nopsaa kiinni anteeksi pyytäen ja sen jälkeen aina koputan oveen ja kuuntelen vähän aikaa. Omassa vessassa oli myös se hyvä puoli, että suihkuun pystyi menemään, koska halusi ja tiesi, että se on hyvässä kunnossa. No, nyt kun menee, sieltä saattaa löytää mitä vain, verta, ulostetta, virtsaa...ja en edes halua tietää mitä muuta... No, onneksi olen töissä kotiavustajana tottunut tuollaiseen ja aamulla pyysinkin hoitajalta, että toisivat minulle desinfiontipullon, jota voin käyttää pinnoille mennessäni vessaan, jotta saan noi kyseiset liat pois itse, hanskat käteen vaan ja hommiin. Heti on varmempi mieli, kun pöpöt ovat aisoissa.

Lääkärinkierto, osa 20

Kylläpä jännitti, pulssi nousi varmaan sataan, hikoilutti ja mielessä myllersi miljoona asiaa ja vain sen takia, että lääkärikierto lähestyi. Lopulta se joukkio sitten saavutti meidän huoneen ja tulivat suoraan minun kohdalleni, siellä oli nyt "nuorisokaarti" eli nämä seniorit olivat poissa ja voin sanoa, että heti tunnelma oli avoimempi ja nämä tohtorit hymyilivät ja VASTASIVAT kysymyksiini ja valoivat toivoa. Sanoinkin heille, että kiitos. Mutta nyt itse asiaan, jota jännitin, eli NE arvot!! Kysyin mitä ne eilen oikein olivat ja sain tiedon, että olivat olleet yli 500. Yllätys oli, että arvot olivat laskeneet ja ne olivat nyt 45!! Olin taas suu auki, että OIKEESTI ja nauroin. Olin niin onnellinen, kuin ihminen vain voi olla. Kortisonihoito sitten näemmä auttoi, katsotaan mitenkä huomenna asianlaita on, mutta joka tapauksessa hyvässä vedossa ollaan.

Kysyin, että onko hyljinnöillä montakin muotoa. Minulle sanottiin, että on. Niitä on lievää, lievää voimakkaampaa, voimakasta ja sitten vähän pahempaakin. Minun on kuulemma hyvin lievä ja he sanoivat, että onneksi aloittivat hoidon jo sunnuntaina, ennen diagnoosin varmistumista, joten se pitäisi saada hyvin hallintaan ja pois päivä järjestyksestä. Kysyin myös, kuinka nämä sitten uusivat? Kuulemma toisilla ei enää ollenkaa ja toisilla taas joskus, mutta ei siitä mitään kierrettä kuulemma pitäisi tulla. Nuorilla hyljintä on heidän mielestään yleisempää, koska nuorten elimistö taistelee sitkeämmin uutta tulokasta vastaan. Minun kysymyslistaani kuului myös kysymys, että entä jos elimistöni kaipaa vanhoja lääkkeitä, joita söin tuon 26 vuotta, että voiko se tehdä temppuja?  Siihenkin sain vastauksen, että kylähän se mahdollista on ja mulla tulee kuulemma aina olemaan kortisoni osana lääkitystä, että siitä en sitten pääse eroon, kroppanani on  niin kiinni siinä. Osteoporoosista kyselin, niin siihenkin aloittavat josain välissä ehkäisevän lääkityksen, mutta ennenkaikkea kunnosta huolehtiminen on kaiken perusta. Lääkäri Lempinenkin hymyili ja iski silmää mulle ja sanoi, että hyvin menee, vielä lopuksi.

Heti, kun lääkärit olivat lähteneet. Istuin hetken paikoillani, hymyilin ja otin puhelimen käteeni ja soitin miehelleni ja kun hän vastasi, hihkaisin heti, että et usko, nyt ne ovat laskeneet alas, hyvin alas! Olen niin onnellinen<3 Siinä sitten yhdessä iloittiin asiasta. Ei ikinä uskoisi, miten joku arvo voi vetää toisella hetkellä mielen ihan alas ja toisella hetkellä sitä ihan, kuin leijuu ja nousee tähtiin ja näkee ilotulitusta, kun on niin hyvällä mielellä.

Sain tänään taas uuden huonetoverin, vanhemman rouvan, joka on huonommassa fyysisessä kunnossa, mutta kova hän on puhumaan. Löysin itsestäni taas työminäni, ihme, ja huomasin, että ruokailun koittaessa olin hänen vierellään nostamassa sängynpäätyä ylemmäs, laittamassa ruokalappua ja muuta pientä puuhaa. Täytyy vain muistuttaa itseänsä, etten kauheasti sitten tee, mutta, kun en vain pysty olemaan toimettomana, kun huomaan toisen tarvitsevan apua. Nostamaan en rupea mitään, se on selvä. Sisarethennotvalkoiset saavat hoitaa noi muut jutut.

Kanttiinissa tuli käytyä ja ostettua lisää luettavaa ja suklaapatukan, jonka sitten pistelin poskeen, Ilta-Sanomaa lukiessani ja eikö sitten heti, kun palasin huoneeseeni, tuli hoitaja pyysi minua pistämään itse verensokerin. Sanoin, että olin ihan juuri syönyt patukan, mutta otin kuitennkin kokeen ja 10.1 se sitten oli. Ohjeissa oli kyllä, että täytyisi pistää insuulinia, jos olisi niin paljon, ennen ruokailua, mutta hoitaja tuli ja sanoi, että koska aiemmin ei ole arvot olleet korkealla, annetaan tämä kerta armoa. Sitä verensokeria seurataan nyt, kun saan tuota kortisonia ja sillä on tapana nostaa sokeriarvoja. En koske karkkiin kyllä nyt loppu päivien ajan, päätin niin=)

Että näin tämä päivä on mennyt, iloisissa merkeissä, puhelimessa, kävellessä, lueskellessa ja kirjoittaessa ja sairaalan tapaan, kokoajan syödessä, ainakin tuntuu siltä... Mutta tässähän tää päivä taas oli, nyt rauhoitun ja vain olen.