21.päivä ja taas vähän sitä sun tätä ja kyyneliä

Viime yö oli kamala, ei ole sitten tuollaista yötä ollutkaan koskaan minun sairaala-aikanani. Anteeksi jo etukäteen, nyt tulee SUPERVALITUSTEN SARJA ja syynä on ihan vaan väsymys. Aloitetaanpas sitten, eli joo, vierusmummuni on ihan ok, mutta ette tiedä, kuinka monta kertaa hän käski mun hälyyttää hoitajan paikalle, kerran istuin pöntöllä, kun hän huusi minulle, että kutsu nopeasti hoitaja tänne. Ei siinä sitten auttanut, kuin nykäistä pytyn viereistä hätänarua ja tehdä vessahälytys. Illan aikana todellakin sai tehdä pieniä "passinkeja" hänelle, ei siinä mitään, ihan mukavaa olla avuksi, mutta näin toipilasaikana ei sitä ihan kaikkeen pysty, kuten kurkottelemaan sängyn alta pudonnutta happiletkua tai auttamaan toista nousemaan parempaan asentoon sänkyyn, kyykkimään pudonnutta lääkettä lattialta ja varsinkin, kun ei tiedä mihin se on mennyt tai joka puhelinsoittoon pomppasta ylös etsimään puhelinta...yms. Ja tämä mummu ei halua valoa huoneeseen, ei mihinkään aikaan päivästä ja minä kaipaan valoa...entä yö sitten, hih, niin yleensä minua ei häiritse mikään, mutta viime yönä oli sellaiset tukin kaadot, hirren vedot menossa viereisessä pedissä, että minun kaihtimet pysyivät auki koko yön ja syynä ei ollut kortisonin aiheuttama unettomuus, vaan todellakin kova ääninen kuorsaus, huh, kun olin väsynyt.

Ja tuo vessa, se nyt vaan sattuu nyppimään minua nyt koko ajan kovasti, varsinkin, kun sitä käyttää kaksi miestä meidän lisäksi. He ramppasivat siellä koko yön ja tulipa kuultua monet varpusparven lentämiset. Jotenkin omat tarpeet kuivuivat kasaan sen jälkeen ja itsellä on nyt taas 3 päivä, kun oma vatsa ei toimi ja vatsa on sen tuntuinen. Minun vatsani kun on niin vieraskorea ja kotikutoinen, että vaatii oman rauhansa ja tilansa, eikä sitä, että saa olla varuillaan koko ajan, kun aina joku änkeää samaan aikaan... Ja niin, minulle sitten laitettiin aamulla uusi kanyyli, kun toi edellinen meni sit tukkoon, et aamu ei todellakaan ollut minun puolellani.

Pettymyksiä lääkärinkierrolla, vaihteeksi...ylläri ylläri

Ja sitten koitti lääkärinkierto ja se oli nyt taas mitä oli, eli katastrofi, ainakin minä otin sen niin. Olen niin kyllästynyt tohon touhuun ja annoin sosiaalihoitajalle tänään palautetta siitä. Kysyin, että koska pääsisin kotioppäin, kun arvot ovat lähteneet alaspäin. Vastaukseni sain, että nyt ei aleta puhumaan mitään kotiin pääsystä, vaan täytyy nyt katsella päivä kerrallaan, miten ne alkavat käyttäytymään ja että täytyisikö Sandimmun vaihtaa joksikin toiseksi ja sitten täytyisi tarkkailla sitä... Olin ihan sanaton, etten purskahtaisi itkuun. Tuo rassaa niin kovasti minua, se, että asioista ei puhuta potilaalle ja jos jotain sanotaan, senkin saa väkisin repäistä irti ja vastaus on yleensä hyvin niukka. Tänään ei hymyilty, eikä annettu mitään mistä olisin ilostunut.

Kun he lähtivät ja laittoivat oven kiinni, niin mun padot murtuivat ja itku tuli. Ajattelin vappua, jonka varmasti viettäisin täällä, enkä kotona mieheni ja tyttäreni luona syöden munkkia ja juoden simaa, puhaltaen ilmapalloja ja tehden jotain kivaa yhdessä, sen jälkeen seuraava etappi on äitienpäivä, jos olen vielä silloin täällä, niin sitten on kyllä asiat tosi huonosti, sanoivat mitä vain. Minä ajattelen nyt vain tytärtäni, joka on alkanut kaipaamaan minua kovasti, ikävä on voittanut urheuden ja sivulliset huomaavat jo muutoksia hänessä ja kun puhun puhelimessa hänen kanssaa, pikku muruni on niin vaisu ja ääni hymytön, että minuun oikein sattuu sydämeen. Yritän aina olla vielä reippaampi ja olla itse itkemäti, mutta voi, kun se on vaikeaa välillä. Ei niitä tunteita pysty kuollettamaan, en ainakaan minä pysty, ne vain vyöryävät tuolta jostain sisältä ja tekevät kipeää ja olosta vieläkin pettyneemmän, kun en voi hänelle luvata mitään, kun hän kysyy, että: ÄITI, kai sä tulet pian kotiin, mä haluan olla sun kanssasi, mun on ikävä sua.

Itkin sitten aikani, kunnes olo helpottui. Otin pitkät päiväunet ja kun heräsin, asiat näyttivät jo paremmilta. Puhuin mieheni kanssa puhelimessa ja sain purkaa itseäni ihan vapaasti, on ihanaa, kun minulla on hänet, en tiedä mitä tekisin ilman häntä. Se täällä sairaalassa ollessa on vaikeaa, kun on pitkä matka omaisiin, niin sitä todellakin kaipaa ihan sellaisia asioita, kuin suukkoja, halauksia, tuttuja tuoksuja, kosketuksia...Sitä kaikkea rakkautta ja lämpöä, mitä meidän välillä on.

Tämä päivä meni ihan pipariksi, en ole tehnyt mitään järkevää ja nyt ajattelin lähteä pienelle kävelylle ja toivon, että ensi yö olisi rauhallisempi ja muutenkin toivon, että saisin taas vähän jotain, joka nostattaisi minun iloisuuteni taivaisiin ja saisi olon sykkimään ja tuikkimaan ja jaksamaan vielä ensi viikkoon... Tämä on kyllä ollut sellaista rumbaa, että,  mutta niinhän se on, että asiat menevät, kuin menevät ja lääkärit haluavat olla varmoja asioista, ettei heti tarvitsisi palata tänne "Hiltoniin" takaisin, kyllä sekin olisi henkisesti raskasta ja vaikeaa. Periaatteessa minulla asiat ovat ok, mutta, kun olen nyt niin kärsimätön, etten meinaa pyjamassani pysyä, kun koti polttelee niin paljon mielessäni. Kyllä minä kestän, kestän, vaikka itken, kaipaan ja suren kaipuutani, ja tukeudun uskooni huomisesta, että kyllä elämä kantaa ja antaa minullekkin kohta sen avaimen, joka vie minutkin pois täältä ja sitten olen niin onnellinen, ettei ole rajoja. Hymyä en ole hukannut, enkä taistelutahtoani, enkä kai mitään muutakaan, mutta kärsivällisyyttä on minunkin opittava kehittämään...aloitan sen huomisesta=)