6 kuukausi

Meilahdessa

Tämä kuukausi alkoi Meilahden käynnillä, oli puolivuotis tarkastus. Olin yötä hotelli Haagassa sairaalan piikkiin. Ihan siisti paikka oli. Yötä vain kiusasi migreeni kohtaus, joka sitten kesti koko yön, enkä saanut juuri nukutuksi. Aamulla, kun katsoin peiliin, näin turvonneet silmäluomeni, joihin ei sitten auttanut niin mikään poppaskonsti. Menin sairaalaan puoli kahdeksaksi ja siellä otettiin heti verikokeet. Kokopäivän vietein siellä päivähuoneessa ja siellä seuranani oli nuori mies, joka kävi alkutestestejä lävitse. Oli mukavaa, kun oli juttuseuraa, meinaan jos häntä ja hoitajia ei oteta laskuun, niin siellä ei käynyt ketään potilaista.

Eräs hoitaja oli ihana, kun mentiin puntarille ja huokaisin painoni nähtyäni. Hän kysyi, harmittaako minua se painon nousu ja tunnenko olevani lihava. Sanoin, että kyllä harmittaa, kun on joutunut vuosien varrella monta kertaa saman tilanteen eteen ja tietää, kuinka helposti sitä turpoo, mutta kuinka hitaasti taas se paino laskee. Hän sanoi minulle, älä huoli, et sinä lihavalta näytä, olet vain söpösti pyöreä.

Lääkärinkäynnillä Helena oli kierrolla. Hän ihmetteli taas pyöreitä poskiani. Sanoin, että olen alkanut jumppailemaan säännöllisesti ja muutenkin liikkumaan ahkerasti ja olen katsonut tarkkaan mitä suuhuni olen pistänyt, mutta siltikään paino ei liiku mihinkään suuntaan. Hän sanoi, ettei se putoakkaan, kun kortisoniannokseni on vielä niin suuri, mutta että nyt se pudotetaan heti niin alas, että jotain alkaa tapahtumaan. Hän sanoi vielä, että juhannuksena minulla olisi pienet sirot posket. Kerroin hänelle myös lisääntyneistä migreenikohtauksista ja hän sanoi, että täytyy mennä neurologille, jos sieltä saisi estolääkken tähän vaivaan. Helena sanoi, että minun arvoni ovat todella hyviä ja ovat pysyneet hienosti alhaalla. Minulla on kuulemma kaikki veriarvot niin hyviä, että se on kuulemma harvinaista ja saan olla ylpeä niistä. Jotenkin vain tuollaisen kuuleminen saa hyvälle tuulelle ja tulee olo, että olen minä jossakin onnistunut ja en ole ihan niin epätäydellinen yksilö.

Kotona

Töihin paluu kutkuttaisi mielessä kovasti, mutta nyt noi migreeni kohtaukset ovat lisääntyneet niin ja tulleet pahemmiksi, että ennen en pystykkään miettimään mitään siihen suuntaan, kunnes joku apu löydetään tuohon vaivaan. Nytkin eilen oli niin paha kohtaus, että heräsin aamuyöllä 3 aikaan siihen, kun päätä särki julmetusti ja kävin ottamassa siihen sen teholääkkeen. Mutta ei, nyt se ei taaskaan enään auttanut vaan pari tuntia pyörein vain sängyssä niin, etti miehenikään enää pystynyt nukkumaan ja lopulta kuuden aikaan sitten tuli yrjö kylään ja halailin vessanpönttöä melkein yhteen assti päivällä. Aamulääkkeetkin uskalsin ottaa vasta sen jälkeen, jotta pysyisivät sisällä. Päänsärkyä kesti ihan iltaan asti ja olo oli kyllä sanoinkuvaamattoman kehno. Huumori on kyllä tuosta loppunut jo ajat sitten. Onneksi nyt tuli tieto, että pääsen perjantaina neurologin vastaanotolle ja aletaan etsiä helpotusta tähän vaivaan. Toivottavasti joku apu löytyy.

Jumpassa olen käynyt nyt jokaviikko ja viimeviikolla aloitin kuntosali harjoittelun. Kunto-ohjaaja teki minulle oman saliohjelman, jota noudatan nyt 6 viikkoa ja sitten sitä muokataan tarpeen mukaan vaativammaksi. Hitsi, kyllä se tuntui hyvältä piiitkän tauon jälkeen. Kiva tunne, kun huomaa, miten elämä virtaa taas suonissa ja on energiaa touhuta. Ajattelinkin laittaa itselleni tavoitteen ensi kesään, että silloin olisin kunnossa, mutta tietysti täytyy olla realistisia ja muistaa, että matkanvarrella voi sattua mitä vain. No mutta, se mikä ei tapa, vahvistaa ja aina voi aloittaa alusta, entistä vahvempana ja viisaampana.

Keramiikka-kurssi taas tuo toisenlaista virtaa elämään, se saa luovuuden pulppuamaan ja pystyy ajattelemaan ihan muita asioita. On ihanaa nähdä oman kättensä jälkiä ja huomata, että minä osaan=) Jäin ihan koukkuun siihen, heh, minä olenkin tälläinen hurahtelija, joka menettää heti sydämensä, kun tulee jotain tuollaista vastaan. Olen aina rakastanut tehdä käsillä kaikkea, nytkin mietin josko menisin askartelija-koulutukseen...

Mietteitä nyt ja tulevasta...

Niin, sitä välillä miettii paljonkin näitä asioita ja kelailee kaikenlaista. Sen olen päättänyt, että en enään siirrä asioita huomiseen, jos sen voi tehdä tänäänkin, sillä tästä elämänkulustahan ei kukaan tiedä, miten se oikein meitä kuljettaa ja mikä on se määränpää ja pysäkki, johon lopulta pysähdymme. Kyllä elinsiirto muutti minua, henkisestikin, jotenkin sitä on herkempi asioille. Enään en sano lapselleni, että joo joo, katsotaan myöhemmin, vaan sanon, että äiti tulee heti ja reagoin heti hänen juttuihinsa, sillä oikeasti, mihin minulla mukamas on aina silloin kiire, kun toinen haluaa pienen hetken minun kanssani. Nykyään sanon herkästi läheisilleni, että rakastan heitä, sillä miksi pantata sitä sanaa rakkailtaan, sillä voi tulla hetki ettei sitä pystykään enää sanomaan... Nykyään sitä lukee ja kuuntelee ympäröivää maailmaa tarkemmin, sitä haluaa olla kartalla kaikesta ja yrittää vaikuttaa edes johonkin, auttaa sen minkä pystyy. Se, että minä sain uuden mahdollisuuden, sai minut tajuamaan, kuinka hienoa tämä kaikki elämässä on, vaikka onkin niitä huonoja hetkiäkin, mitään en vaihtaisi pois. Niin, anna hyvän kiertää...Tee pieni hyvä teko, aina silloin tällöin ja se voi moninkertaistua tulevaisuudessa ja se voi olla edes se pieni hymy toiselle, vieraallekkin, joka saa aikaan hyvän olon ja tunteen, että välitetään.

Tulevaisuus on aina huomisessa, nykyisyys on tässä hetkessä ja menneisyys on eilisessä... Huominen tulee aina auringon noustessa ja sillon tietää, että kaikki on vielä mahdollista, jokainen aamu on uusi puhdas paperi, jonka voi värittää haluamillaan väreillä ja kirjoittaa vaikkapa ihan uuden tarinan, juonenkäänteen tai jatkaa siitä, mihin eilen jäätiin. Elinsiirto on mahdollisuus elämään, onneen ja unelmiin. Ilman sitä, monet meistä, eivät voisi enään odottaa tulevaisuutta riemuissaan, vaan heidät olisi kahlehdittu siihen tunteeseen, että kaikki oli jo eilisessä ja edessäpäin ei olisi enään mitään saavutettavaa....Olkaamme siis onnellisia tästä mahdollisuudesta ja tuetaan toisiamme ja hymyillään, kun tavataan!

Vaikka säät ovat kylmät ja sateiset, siltikin toivotan aurinkoa elämäänne!=)<3

Kurkussa asuu kaktus

Eilen aamulla, kun heräsin, tunsin heti epämiellyttävän tunteen kurkussani. Sattui niin pirusti, kun nielaisi ja edes juominen ei auttanut, vaan sekin tuntui pahalta. Tänään sama juttu ja välillä viluttaa kovasti. Harmittaa, nyt kun on säilynyt näin kauan terveenä niin en minä kyllä juuri nyt mitään flunssaa halua. Minun tuurilla siitä tulee joku keuhkokuume tai keuhkoputkentulehdus, meinaan kurkunpäässä tuntuu sellaista ärsytystä joka säteilee alaspäin ja tulee välillä kuivaa yskää. Onneksi ei ole vielä kuumetta noussut, vaikka olo onkin hieman vetelä. Tässä minä olen maannut sohvalla kokopäivän, kuin vanha lahna. No, otetaan muutama päivä rauhallisesti ja jos oireet pahentuvat ja kuume nousee, niin sitten soitan lääkäriin ja kysyn neuvoa. Itse ei oikein pysty nyt enää itseään lääkitsemään, kun saan ottaa päivässä tarvittaessa 1kpl 400mg:n Buranan, eli ei sillä flunssaa ja sen oireita nujerreta...

Olin sitten keskiviikkona silmälääkärissä ja hän sanoi testien jälkeen, että minun silmissäni ei ole mitään vikana, ainoastaan pigmenttiä on liikaa, mutta ei paljoa ja sillekään ei tehdä mitään. Epäili, että syy on neurologinen tai sitten lääkkeitten aiheuttama. Eipä se paljoa auttanut ja lohduttanut tässä tilanteessa, kun oikeasti näkee niinkuin jonkun kalvon läpi eikä pysty katsomaan oikein tarkasti. No, ensiviikolla menen Meilahteen, niin kysyn siellä sitten.

Huomenna aion mennä vaikka mikä olisi, niin keramiikkakurssille, jolle olen ilmoittautunut. Olen haaveillut siitä jo kauan, mutta aina työt ovat olleet esteenä, mutta nyt kun on tätä "vapaata" niin ajattelin heti hyödyntää sen jollakin kivalla, mieltä piristävällä ja inspiroivalla jutulla=)

Mutta joo, aurinko paistaa tänään pitkästä aikaa ja muutenkin tuntuu hyvältä. Olen opetellut olemaan niin, etten stressaa ihan kaikesta ja mielestäni olen onnistunut ihan hyvin. Pientä marmatusta välillä, mutta se kuuluu asiaan. Kaikkea hyvää kaikille=))

5.kuukausi menossa ja ripsipulmia ja muuta pulmaa...

Viisi kuukautta on mennyt leikkauksesta ihan hurjan nopeasti, no ehkä siihen on vaikuttanut se, että tässä on tapahtunut yhtä sun toista, niin hyvää kuin pahaakin. Ollaan itketty surusta ja naurettu ilosta, eletty elämää ja nautittu hetkistä rakkaitten kanssa ja vain oltu arkisten asioiden parissa. Mutta, mitään muuta en kaipaakaan tällähetkellä, olen nyt melko tyytyväinen...

Kuukausi sitten meidän perheessätapahtui tapaturma, kun tyttäreni putosi kiipeilytelineeltä ja mursi ranteensa todella pahasti. Sinne asetettiin piikki pitämään ranteen luita paikoilla ja ohjaamaan ne oikeaan asentoon ja se  luu lyheni hieman. Hienosti neiti on kaiken kestänyt ja minä olen ollut hänen mukanaan aina, kun on ollut niitä lääkärijuttuja, hän kysyykin minulta aina neuvoa silloin,jos sattuu tai pelottaa, kerta tietää, että äitiin voi aina luottaa. Tämä mennyt kuukausi onkin aikalailla mennyt juuri tuossa, pikkupotilaan auttamisessa. Kyllä siinä itselläkin itku tuli, kun näki kuinka paljon tytärtäni sattui, eikä pystynt itse tekemään juuri mitään. Olen hyvin kiitollinen siitä, että kun nuppuni leikattiin yöllä, sain oman sängyn hänen huoneestaan ja sain olla siellä yötä. Ei siinä nukuttua tullut, kun jännitti niin paljon, mutta helpotti, kun sai olla siellä lähellä. Onneksi nyt ollaan loppusuoralla ja ensi viikolla poistetaan kipsi ja piikki. Selvittiin siitäkin.

Sivuoireita

Itselläni taas on ilmaantunut uusia sivuoireita, kuten silmäripsien lähteminen ja migreenikin on pahentunut entisestään ja nyt se vaivaa jo useamman kerran viikossa. Näköhäiriöt ovat lisääntyneet ja mustelmia tulee tosi herkästi ja ihan itselläänkin. Ripset todellakin lähtivät joukkopaolla pois ja jäljelle jäi sellaiset pienet tumpit. Sanoinkin, että silmäni näyttävät ihan kaljuilta ja oudoilta. Eilen kävin laittamassa itselleni ripsipidennykset ja heti tuntui paremmalta=) Turhamaista? Kenties, mutta mitäpä ei tekisi sen eteen, että tuntisi itsensä omaksi itsekseen eikä joksikin vieraaksi, joka tuijottaa joka aamu peilistä pullealla naamallaan ja jonka kroppa on turvonnut niin, etteivät vanhat vaatteet mene päälle kunnolla. Niskasta pitäisi ottaa kiinni itseäni, oikein kunnolla, mutta välillä se vain tuntuu niin pirun vaikealta.

Välillä on vaikeaa itsensä kanssa, kun todellakin on muuttunut niin paljon  menneen vuoden aikana, sitä on uudistunut niin henkisesti kuin fyysisesti. No toi fyysinen muutos on osin omaa syytä, kun tietyt asiat jotenkin pelottavat vielä ja ei ole uskaltanut ottaa haastetta vastaan ja katsoa, paljonko sitä oikein jaksaa ja kykenee. Itselläni se tulee siitä kipu kammosta, kun nyt menneen kesän aikana on tehnyt jotain raskaampaa, tuntee sen möykyn, salamatkustajan heti kyljessä ja tulee sellainen tykyttävä olo. Ja yksi syy on turhautuminen, vaikka kuinka poljin joka päivä sen tietyn kilometrimäärän ja vähän enemmän ja katsoin tarkkaan mitä suuhuni pistin, niin silti vaaka ei osoittanut mitään merkkejä siihen suuntaan, että siitä olisi jotain hyötyä. Turhauttavaa!! No, ensiviikolla aloitan ohjatun jumpan ja zumpan...olen punainen pallurainen siellä, joka hikoaa ihan sikana=) Hikoilu on meinaan lisääntynyt ihan hurjasti.

Sitten se migreeni. Se on kyllä sellainen murheenkryyni että!! Migreenipäivänä ei pysty tekemään mitään, se invalidisoi ihan kokonaan. Viimekerralla, kun se tuli kunnolla, oksensin heti aamulääkkeet pois. Soitin sairaalaan ja sieltä käskettiin ottamaan ne sitten uudestaan, kun olo olisi parempi. Ja niin teinkin. Sitä vain heti alkaa kelaamaan, että entäpä jos se heti vaikuttaa hyljintään, kun tulee tollaista ylimääräistä. Plääh! Ensi viikolla minulla on se silmälääkäri ja kenties silloin saan jotain apua tähän pulmaani ja nyt maksatohtori sanoi, että täytyisi keskustella neurologin kanssa, jos sieltä puolelta löytyisi helpotus.

Hyviä asioita

Kaikki nuo sivuoireet kuitenkin ovat vielä pientä siihen verrattuna, millaista se elämä oli tosiaankin vuosi sitten. Silloin oli aika lohdutonta, nyt sentään on toivoa ja kaikki edessä. Elämä ei aina tunnu oikeudenmukaiselta ja helpolta, mutta ei siitä luopuisikaan, sillä ainahan on mahdollisuuksia vaikka mihin ja aina sitä välillä yllättyy positiivisesti . Itselläni ilonaiheita on ollut nyt esimerkiksi se, että rakas sisareni sai pienen poikavauvan. Sitä pientä nyyttiä olen nyt käynyt katsomassa useasti ja ihastellut sitä pientä elämänalkua<3Niin, elämä jatkuu ja lisääntyy. Vaikka itse en enää saakkaan lapsia, ja se on ihan sen takia, etten enää uskalla ottaa  riskiä, ja haluan olla äiti tälle yhdelle rakkaalle muruselle mahdollisimman kauan, niin se on hyvä, kun siskot ja veljet lisääntyy, niin siinä sitten saan purkaa vauvakuumettani=)

Arvoni ovat pysyneet hyvinä, eikä niitä ole tarvinnut murehtia. Kipeä en ole ollut ollenkaan, vaikka lapsukaiseni onkin jatkuvasti ollut nyt flunssassa yms., kun koululainen on ja siellä jylläävät pöpöt näin syksyisin. Täytyy varmaan koputtaa puuta...kopkop. Helsinkiin menen ensikuun alussa ja se on 6kk käynti. Olenkin sanonut, että sitten huokaisen, kun vuosi tulee täyteen ja tällä vauhdilla se tulee hetkessä. Vuosi sitten kaikki alkoi kovalla tohinalla, pelonsekaisin tuntein ja elämä tuntui lohduttomalta, mutta tässä sitä ollaan ja voidaan olosuhteisiin nähden hyvin.

Mutta, nyt täytyy lähteä leipomaan kakkua ja cakepopseja, huomenna on tyttären synttärit ja koti täyttyy lapsista...tiedossa ääntä, melskettä, naurua ja ennenkaikkea hauskaa aikaa! Ja niin, jos joku haluaa kirjoittaa yksityisesti, niin sen voi tehdä osoitteeseen: kukkaistuuli@hotmail.com Nyt saan viestit heti, kun hommasin oikeanlaisen puhelimen...

Hauskoja alkusyksyn päiviä teille!

Näitä minä askartelen...

4. kuukausi Heipparallaa, hengissä ollaan

Hei taas! Tässä on tullut nyt taukoa kirjoittelussa, kun kerta olo on ollut niin hyvä, niin olenpa sitten touhunnut kaikenlaista etten ole ehtinyt päivittelemään mitään, aina iltaisin on ollut niin kaikkensa antanut olo, joten olen sitten mennyt höyhensaarille vain.

Sairaala käynti sujui hyvin ja lääkkeitä vähennettiin. Haava on lakannut sattumasta ja siihen auttoi Mepiform. Ainut mikä nyt on kiusannut, on migreeni, joka tulee nykyään usein ja pahempana, herra yrjöä tulee tavattua melkein joka kerta. Ei kiva.

Tässä välissä olen käynyt Porissakin lääkärissä ja tällä kertaa sain oikein hyvää kohtelua ja minua kuunneltiinkin. Sen johdosta pääsenkin ensi kuussa silmälääkärin vastaanotolle, sillä minusta tuntuu, että niissä on jotain häikkää, en näe kauhean hyvin välillä, sillai epätarkasti, en pysty kohdistamaan, tarkentamaan kunnolla.

Olen vähän reissannut siellä sun täällä, kävinpä veljen luona Kajaanissakin ja hyvin meni reissu ja ostosreissut:) Olen ollut yllättävän terve, vaikka lähipiirissä onkin ollut jos jonkinmoista välillä, niin itse olen säästynyt. Luulin, että imaisisin kaikki pöpöt itseeni helposti. Mutta hyvä näin.

Työhön pääsen palaamaan marraskuussa, ensin minun täytyy kuulemma lisätä lihaskuntoani käsissä ja aika huonot ne ovat nyt leikkauksen jälkeen olleetkin. Kuntopyörällä poljen joka päivä 5-6km ja koitan kuntoani silläkin saralla parantaa. Paino tuppaa vain nousemaan, vaikka syöminen on kurissa. Posket eivät ole enää pullistuneet, onneksi, mutta saisivat kyllä jo lähteä pienenemään. Mutta, pieniähän tuollaiset murheet ovat.

Tänään olen hyvin onnellinen, olo tuntuu ihan normaalilta, lääkkeiden otto sujuu rutiinilla ja monet mustat pilvet ovat väistyneet. Tämän kesän elinkin niin, kuin ajattelin, eli tein ja toteutin enkä ajatellut, että sitten joskus. Nyt kun on saanut uuden mahdollisuuden niin minä ainakin käytän sen hyödykseni. Kerran sitä eletään....

3 KUUKAUTISTARKASTUS

No niin, sitä ollaan sitten taas täällä Meikussa vaaleanpunaisissa vetimissä ja katsellaan, kun kello käy tasaisesti eteenpäin ja vasta aamulla tapahtuu jotain. Ja se tapahtuminen tapahtuu verikokeiden muodossa, eli pitkät ovat minulla verikoe matkat...mutta tutulla rutiinillahan tämä jo käy ja jos arvot ovat hyvät, niin koti kutsuu heti. Ja mikäpä niissä nyt vikana olisi, kun olo on niin pirun hyvä.

Olenkin tässä miettinyt TAAS tätä oloani ja ajatellut ja ihmetellyt, miten voikin olo parantua niin kovasti pienessä ajassa. Sanoinkin tässä eräänä päivänä, kun kävin ihania työkavereita moikkaamassa, että tunnen oloni niin hyväksi ja terveeksi, ihan kuin en olisi koskaan ollutkaan hyvin kipeä. Miten sitä unohtaakin ne huonot päivät nopeasti, kun olo kohenee ja mieli tulee pirteämmäksi. Olen täynnä energiaa ja elämänjanoa, olen täynnä unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia...

Ennen leikkausta sanoisin oloni olleen lamaantunut, olin surullinen ja pettynyt itseeni. Koin olevani epäonnistunut yksilö, kun en jaksanut edes kaupassa käydä ilman apua, en jaksanut siivota kotia kokonaan, nukuin jatkuvasti ja koin laiminlyöväni tytärtäni ja mitä kaikkea vielä olikaan muuta sellaista, joka sai mielen apeaksi. Yhdessä vaiheessa mietein, olinko masentunut, mutta en, en ollut, enkä ole edelleenkään. Minulla on liian vahva palo tähän elämään ja minun tukiverkostoni on ihan ihmeellinen, en pysty sanoin sanomaan tai kiittämään heitä kaikesta avusta mitä heiltä sain noina vaikeina aikoina ja nykyäänkin, kun oloni on hyvä, he "tyrkyttävät" apuaan(hyvässä mielessä) ja sanonkin monesti, että nyt haluan tehdä ihan itse, kun kerrankin kykenen taas. Toimintakyky on kasvanut ihan hirvittävän paljon. Luulisinkin, että ilman näitä posken pallukoita, kukaan ei osaisi aavistaa, että minussa olisi jotain vikana ollutkaan, meinaan kyllä kortisoniposket tunnistaa missä vain.

Huomenna sitten taas lääkärijoukon tutkivien silmien eteen, listallani on muutamia kysymyksiä taas, jotka kaipaavat vastauksia...Palaan huomenna asiaan asian tiimoilta. Nyt Meilahden kolmiosairaalan osasto 4B, huone 8 hiljenee hetkeksi ja palaa jälleen asiaan,  kun minulla on jotain järkevää kirjoitettavaa tai jaettavaa. Ja kiitos teille, sinnikkäille lukijoille, teistäkin saan paljon voimaa=) Kaikkea hyvää ja kaunista teillekkin ja nauttikaa tulevista kauniista päivistä=)<3

6. viikko kotona, arpi kiusaa ja harmittaa

Tällä viikolla on ilmaantunut minulle uusi vaiva. Arpi ja sen alue tekee kiusaa ja soitin Meikkuunkin yhtenä päivänä ja keskustelin lääkärin kanssa ja hän sanoi, että vielä ainakaan ei kuullosta hälyttävältä, mutta tarvii tarkkailla sitä.

Jaa, että mitäkö vaivaa...no, se esimerkiksi kutisee välillä ihan sietämättömän paljon, tekis mieli jollain hammasharjalla raaputtaa sitä hampaat mielipuolisessa nautinnon virneessä. Olen kuitenkin saanut hillittyä itseni ja olen tyytynyt vain taputtelemaan sitä sormenpäillä ja rasvaus on auttanut ihan perusvoiteella.

Toinen vaiva siinä on sen väri, minusta se vaan ei ole ihan on värinen jokapaikasta, se on sellainen tummemman värinen, tumma liila sanoisinko ja sitten tullaan kolmanteen vaivaan eli se alue on kipeä. Siihen sattuu välillä, tietyissä liikkeissä ja esim. kun makaa kauan vasemmalla kyljellä, niin arvesta tulee kosketus arka.

Lääkärin mielestä se on saattanut kipeytyä, kun olen nyt alkanut enemmän liikkumaan ja vatsalihakset ovat joutuneet koville ja muutenkin pelkästään arpikin elää koko ajan, mutta jos sitä alkaa koko ajan särkemään ja kivusta tulee sietämätöntä, täytyy mennä lääkärille näyttämään sitä.

Nää on taas niitä juttuja mistä en tykkää, että ilmaantuu jotain kivuliasta ja uutta mistä ei tiedä onko normaalia vai ei. Tiedän, että arven parantumiseen menee kauan aikaa ja olen kokenut jo yhden ison arven, mutta nyt jotenkin vaan välillä mietin ettei kaikki ole ok. Olen tehnyt itselleni kaksi diagnoosia, joko se johtuu arven liikakasvusta, keloidista vai mikä se oli...mut haittaakse, tai sitten se on arpityrä. No, minulla on 3.7 lääkäriaika niin silloin saan varmasti vastauksen ongelmaani. Kerron sitten miten kävi. Itse toivon olevani väärässä.

Niin, muuten ei ole sitten mitään ongelmia, kuin tuo vain. Olen nyt vähän rauhoittanut menoa, jos se auttaisi. Nyt olen Turussa, hotellissa, tulin tänne linja -autolla, minun kultani kerta on täällä niin halusin olla hänen lähellään ja huomenna me menemme yhdessä kotiin.

5 viikko kotona-Niitä näitä....

Kunto

Olo on edelleen pysynyt hyvänä, on ollut energiaa tehdä kaikenlaista ja sitä on sitten tullut mentyä pää kolmantena jalkana. Pyöräilylenkit ovat pidentyneet, mutta tossa joku päivä, kun poljimme oikein pitkän matkan, niin sen jälkeen tuntui vatsassa pientä jomotusta ja paikallistin sen tunteen vatsalihaksiin eli eivät ne vielä ihan parantuneet ole poikkasustaan. Kunto paranee pikkuhiljaa ja olen ollut mielissäni siitä. Enää en läähätä joka nousussa ja sydän ei meinaa pompata rinnasta ulos saati maksassa ei tunnu enää sellaista klöntti tunnetta...

Paino

Karvankasvu on nyt himmannut, olispa painon kanssa sama juttu, mutta ei, se vain nousee pikkuhiljaa tai sitten on pysähdyksissä. Olen katsonut mitä suuhuni pistän, mutta ainakaan vielä se ei ole auttanut. Ärsyttää!! Mutta, kyllä minä tämän tiesin, olen aina reagoinut kortisoniin hyvin voimakkaasti ja tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Onneksi tiedän senkin, että se tulee vielä laskemaan, mutta nyt se vain tuntuu tällä hetkellä vaikealta=(

Veriarvot

Veriarvoni ovat pysyneet alhaalla nytten, ne ovat nyt normalisoituneet jokalailla, on mukava katsella arvojaan, kun joka kohdassa ei ole tähti merkkiä, joka osoittaa, että arvot eivät ole normaalin rajoissa. Katselin joku päivä vanhoja lääkäritietojani ajalta, jolloin olin vielä ihan lapsi ja siellä oli veriarvojani ja ne oli kyllä huikeeta katseltavaa, ne ovat heitelleet laidasta laitaan ja mietein, että hyvin minun maksani on kestänyt kaiken sen.

Mieliala ja mietteitä

Mieliala on nyt ollut positiivinen, vaikka välillä tulee ajateltua liikaa asioita ja silloin käy niin, että tuo mieliala hieman laskee ja meinaa pessimistisyys hiipiä valloilleen. Onneksi mieheni on hyvä palauttamaan minut ruotuun ja heti tuntuu paremmalta. Sitä tulee välillä mietittyä, että meneekö nyt liian hyvin ja sitä pelkää takapakkia. Ne alkuhankaluudet laittoivat ainakin minut miettimään tätä kaikkea uudella tavalla. Ennen leikkausta ajattelin, että menen vain leikkaukseen ja hoidan homman kotiin, nopeasti ja ilman hankaluuksia, mutta eihän se ihan niin mennyt. Putosin pilvilinnoista heti toisen viikon aikana ja ymmärsin sen, ettei kannata luoda itselleen liian suuria odotuksia vaan täytyisi mennä päivä kerrallaan ja ottaa jokaisen uuden päivän voittona ja mahdollisuutena.

Elämänlaatu nyt

Minä olen tässä ajatellut itseäni ja elämänlaatuani, enhän minä pysty muista sanomaan, mutta itse huomaan, kuinka paremmin asiani ovat nyt. Ennen leikkausta olin tosi väsynyt, loppuvaiheessa nukuin suurimman osan päivästä ja sekään ei auttanut väsymykseeni. Oli kipuja, huonovointisuutta ja kaikkea mahdollista ikävää, mikä invalidisoi minut. Monesti tuli mietittyä, kuinka epäonnistunut yksilö olin, kun en pystynyt toimimaan normaalisti ja tuntui, että laiminlöin perhettäni. Se väsymys on niin kaiken nielevää, siihen niinkuin hukkuu ja se vie mukanaan. Sen väsymyksen täytyy kokea, että sen ymmärtää oikein kunnolla.

Maksansiirto oli kuin pelastusrengas, joka minulle heitettiin ja se pelasti minut sieltä syvyyksistä. Enää ei väsytä suunnattomasti, sillai ihan normaalisti illalla, kun päivällä on tullut tehtyä kaikenlaista. Nykyään teen jo suunnitelmia, mitä teen joskus, sillä aiemmin en viitsinyt suunnitella mitään vointini takia. En ole jämähtänyt, vaan olen taas alkanut elämään. Tuntuu, että minä itse olen taas ohjauspuikoissa eikä sairaus. Pystyn käymään kaupassa ilman pelkoa pyörtymisestä, vierailut sujuvat hyvin, kun en nukahtele joka paikkaan ja töihinpaluu häämöttää mielessäni. Nykyinen energisyyteni on jotain ihmeellistä, joka hämmästyttää itseäni vieläkin. Mietin, että miten ihmeellistä tämä elämä onkaan, kun vaihtamalla lihakimpaletta sisälläni, vointi paranee näin paljon. Elämäni on nyt paljon parempaa, kuin vaikkapa puolivuotta sitten, ero on kuin yöllä ja päivällä. 

Tällä viikolla on niin paljon tekemistä, että... Tänään olen lähdössä ystävän mökille yöksi, loppuviikosta lähden Turkuun juhannukseksi ja siinä välissä tapaan ihania ystäviäni ja nautin kesästä, jos ilmat vain sallivat. Eilen kävin taas verikokeissa ja huomenna saan vastausen ja myönnän, että edelleen se jännittää kovasti, mutta enpä anna sen haitata menoa. Nyt on kaikki hyvin ja se on tärkeintä=)

4 viikkoa kotona

Nyt on sitten tullut oltua neljä viikkoa kotona pitkän sairaalareissun jälkeen. Hyvältä on tuntunut ja elämä normalisoituu pikkuhiljaa, ainakin niin normaaliksi, kuin tässä tilanteessa vain voi. Olen touhunnut kaikenlaista nyt, kun on pystynyt ja jaksanut. Askarteluakin olen taas jaksanut pitkästä aikaa harrastaa, mikä on ollut terapeuttista itselleni, mutta ei varmasti miehelleni, kun askartelutarvikkeita on hujan hajan lattialla ja pöydällä, kimalletta, paperisuikaleita, liimaa ja kaikkee mahdollista, mitä askartelu aarrearkustani vain löytyykin. Ihana ystäväiseni täyttää vuosia, niin täytyihän minun hänelle jotain väsätä, koska itse ainakin ajattelen, että itsetehdyssä lahjassa on aina ripaus sydäntä mukana<3

Soittelin sitten keskussairaalaankin ja ilmaisin Helsingin pään toiveen hoidostani, että lisää verikokeita ja niitä live-käyntejä lääkärisedän luona. Aika laiha saalis oli, ei kuulemma pysty nyt kesällä venymään. No, mahtaako johtua, kun juuri oli Satakunnan Kansassa, että nyt tarvisi alkamaan säästämään Satakunnan sairaanhoitopiirissä jostain ja säästösummat olivat melkoiset. Itse olen sitä mieltä, että säästöjä voisi tehdä muualtakin, kuin sairaiden hoidosta. Itse en meinaan osaisi päättää tai edes keksiä, miten tuollaisesta ryhmästä voi säästää. Kuitenkin jonkun hoitoonpääsy vaikeutuu, tarvittavia toimenpiteitä ei tehdä, kun ajatellaan, että ne maksavat liikaa. Tiedän eräänkin tositapauksen lähipiiristäni, että pään magneettikuvausta ei otettu, koska se maksaa niin paljon, lääkäri itse sanoi niin suoraan. Lopulta, kun se otettiin tälle henkilölle oli jo tullut toispuolinen halvaus, johtuen kananmunan kokoisesta kasvaimesta aivoissa. Lääkäri pyysi myöhemmin anteeksi, mutta ei se tuollaisessa tilanteessa enään lohduta. Olen aina ihmetellyt, että yhteiskunta alkaa säästämään tärkeissä asioissa, koulumaailma on toinen säästömaailma jota ihmettelen. Mikseivät päättäjät itse tekisi päätöstä, että eivät yhtenä tai kahtena vuotena aina silloin tällöin nostaisi palkkojaan suunnattomasti. Ei tavallinenkaan palkansaaja saa sellaisia korotuksia joka vuosi. Mutta tämä on sellainen aihe, josta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon ja saisi itsensä kiukkuiseksi vain.

Huomenna on verikokeet taas, jotka sain lopulta itselleni hommattua. Viime viikolla tehtiin se kortisonin alennus ja nyt sitten näkee, onko se jotain vaikuttanut. Sitä negatiivista vaikutusta pelkää, kerta nyt ne arvot ovat olleet niin hyvät, kuin vain voivat. En haluaisi mitään takapakkia tässä vaiheessa, kun tuntuu, että tämä elämä alkaa taas sujumaan ja kaikesta nauttii uudella tavalla ja kesä tuntuu ihanalta. Vaikkakin aurinkoa ei saa ottaa, saunasiiderit jää juomati ulkosaunan jälkeen lammen rannalla, kukkasia ja multaa ei saa käpälöidä ja istuttaa uusia kaunistuksia parvekkeen purkkeihin...mutta toisaalta, Elämän rinnalla nuo ovat pikku juttuja ja itse olen onnellinen nyt.

Karvankasvu on nyt hieman lieventynyt kasvoissa ja käsissä ja onneksi se on vaaleaa, eikä tummaa. En ole tehnyt sille mitään, koska jos sitä menee leikkaamaan, on karvoilla tapana tummentua ja paksuuntua eli nyt vain odotan, että lääkityksen alenemisen myötä tuo vaiva rauhoittuu. Ainakin omat hiukset ovat pysyneet päässä ja jatkaneet kovaa kasvuaan. Uskalsin viikolla käydä kampaajallakin, joka teki vaaleita raitoja hiuksiini. Piristi kummasti taas mieltä ja minäkuva parantui kovasti. On se kumma juttu, että vaikka on hyvä itsetunto, ainakin omasta mielestä, niin jotkut pienet asiat voivat horjuttaa sitä. En yhtään ihmettele, jos joku masentuu tai eristäytyy tai muuten tuntee olonsa epämieluisaksi, kun itsessä tapahtuu paljon erilaisia muutoksia, joille kaikille ei voi itse mitään. Toisilla saattaa tulla eteen isojakin muutoksia elämässä, mutta juuri silloin olisi tärkeää, jos oli hyvä ja läheinen tukiverkosto.

Mutta, joskus käy niin, että osa ystävistä ja tutuista häviää viereltä, kun sairastuu vakavasti. Olen miettinyt, että suurimmalta osalta se johtuu varmaan siitä, että he pelkäävät kohdata sairastuneen, eivät tiedä mitä sanoa tai miten käyttäytyä. On helpompaa kadota, kuin kohdata toinen vaikeassa tilanteessa. Nyt, kun minullakin on tämä maksajuttuni, niin tietyt ystävät kaikkosivat, enään ei kutsuta juhliin, pelätään kai juomattomuuttani tai koetaan, että tilanne olisi minulle kiusallinen, kun muut juovat juhlajuomiaan ja minä lipitän mehuani. Enään ei pyydetä mukaan erinäisiin reissuihin. Sääli, sillä ainakin minä en kiusaannu muiden juhlimisesta iloliemen avulla, edelleenkin olen yllytyshullu, joka lähtee mukaan erilaisiin tempauksiin, yhä rakastan hyviä juttuja, naurua ja hauskanpitoa. Ja minä tykkään tavata ystäviäni niin, ettemme puhu sairaudestani vaan ihan kaikesta muusta maan ja taivaan välillä, eli jos joku pelkää, että sairaat puhuvat vain sairaudestaan, niin se on harhaluulo. Kyllähän siitäkin joskus puhutaan, mutta silloin, kun siihen on tarvetta ja sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti haluaa kuunella ja puhua siitä kanssani. Nyt ainakin on saanut käsityksen siitä, kuka on todellinen ystävä ja kuka vain sellainen käväisijä...

No mutta, nyt lopettelen taas, alkaa menemään liian vakavaksi...=) Heippa ja toivotaan, että säät lämpenisivät!!

Lääkkeiden vähennys ja kotiin

Maanantaiaamu alkoi taas migreenillä, oikein kiva jomotus otsalohkossa ja kipu tuntui oikeen silmämunassa asti. Epäilen, et johtuu lääkkeistä tai sitten silmistä...tarvis silmälääkäriin varmaan mennä. No, onneksi lääkkeillä sen sai taas loppumaan ja pienillä aamu-unten jatkolla. Nyt on vähän tööt-olo.

Lääkärit kävivät äsken, arvot ovat hyvät ja kun he katsoivat minua, sanoivat heti, että nyt tarvii kortisonia laskea...hih, he kommentoivat heti sitä, mitä arvasinkin etukäteen. Minulla on aina kortisoni vaikuttanut voimakkaasti ja nytkin on jo tullut kuukasvoisuus, karvankasvu ja mustelmaherkkyys oireiksi, eivät kivoja, varsinkaan naiselle.

Pori sai nuhteita heiltä toimistaan, koska minulle ei ole sovittu seuraavaa käyntiä sinne ja verikokeita on liian harvoin nyt aluksi. Nyt kun lääkkeitä lasketaan, pitäisi kontrolli olla useammin. He kysyivät, kuka minua hoitaa siellä.

Kysyin myös sairaslomasta, mutta sanoivat, että se päätetään ensikuussa, kun tulen ja tulee 3 kuukautta leikkauksesta. Lääkärin mielestä, jos on hyvässä kunnossa, 3kk loma riittää, mutta meinasi, että jos tulee näitä sivuoireita, niin loma voi venähtää 6 kuukauteenkin. Voi kettu, en minä nyt niin kauan haluisi olla kotona, mutta jospa nää tutinat yms.muut oireet rauhoittuvat pikkuhiljaa...

Nyt odottelen takro-pitoisuutta ja sitten lähden taxilla kurvailemaan kotia kohti. Ihanaa, kun tietää, että ainakin nyt on kaikki hyvin. Fysioterapeuttikin kävi ja antoi luvan käyttää vatsalihaksia ja alkaa treenailemaan niitä. Ja muutenkin uskallan alkaa tehostamaan liikkumistani. Kyllä tämä elämä tästä normalisoituu, pikkuhiljaa, mutta varmasti. Tunnen oloni nyt mahdollisimman normaaliksi piiiiiitkään aikaan, olen nyt onnellinen tästä kaikesta ja uudesta mahdollisuudesta elämään. Siihen kannattaa tarttua, kun siihen annetaan mahdollisuus. Vaikka kaikki tämä on tuntunut pelottavalta aluksi, niin itse olen vastoinkäymisistä huolimatta todella onnellinen, että uskalsin tehdä tämän. Ei se ollutkaan niin pelottavaa loppujenlopuksi. Tänään aurinko paistaa, uusi maksa toimii ja minä elän.

Meilahdessa taas, tarkastuskäynti

Täällä sitä taas ollaan, Meilahdessa, tutuissa vaaleanpunaisissa vetimissä ja odotellaan. Tai no, se mitä minulle täällä tehdään on vain verikokeet aamulla ja lääkärinkierto 10-11 välillä. Aikaa pitkä verikoe reissu minulla muuten...taxilla 4 tuntia yhteensuuntaan. Nyt illalla sain iltapalaa, otettiin verenpaine, lämmönmittaus ja kyseltiin vointia. Eli ihan joutenoloa tänään. Tulin muuten tänne tänään illalla 6 aikaan.

Kyllä huominen vähän jännittää, sitä pelkää, jos arvoissa onkin jotain ja sanovat minulle, että tänne täytyy taas jäädä. Mutta eipä tässä mitään käy... Kirjoittelen huomenna :)

7000 katselua tuli täyteen, kiitos=)

Aikas sopivasti, kuun vaihtuessa toukokuusta kesäkuuksi myös blogini ylitti 7000 katselun rajan, kiitos siitä kuuluu teille. En olisi ikinä uskonut, että tuollaisia lukuja tulee. Todella moni on kommentoinut tähän blogiin ja yksityisiäkin sähkäreitä on tullut. Olen pyrkinyt siihen, että aina kun ehdin, vastaan ja mielelläni teenkin niin. Minusta tuntuu, että tästä on ollut apua puolin ja toisin . Ja tähän päiväkirjaan on mukava palata lueskelemaan, kun haluaa palauttaa jonkun tietyn päivän mieleensä tai kun ajattelee koko kokonaisuutta. Ilman tätä, minä en muistaisi omasta kokemuksestani tuon taivaallistakaan. Siksi kehoitan teitäkin pitämään jonkin sortin päiväkirjaa. Ei sen tarvi olla tällainen julkinen, jos ette halua, vaan se voi olla ihan millainen tahansa, jossa laittaisitte ylös tapahtumia, tuntemuksia, kysymyksiä...sitä josain vaiheessa meinaan kelailee paljonkin tätä kaikkea tapahtunutta ja kun ne asiat tuppaavat menemään kovaa vauhtia eteenpäin, niin se ajantaju hämärtyy ja asiat saattavat unohtua ja muuttua mielessä.

Minä olen miettinyt siirtoani näinä päivinä paljonkin, varsinkin tätä siirron jälkeistä aikaa. Olen ollut ihmeissäni itsessäni tapahtuvista muutoksista, siitä mitenkä fyysiset oireet ovat hävinneet hyvinkin nopeasti, jotka vaivasivat minua pitkäänkin ennen leikkausta, kuten kutina, suunnaton väsymys, jatkuvat kuukautiset, kylkikipu, voimattomuus...varsinkin se yleistilaa osuvammin kuvaava ilmaisu, että olin kuin raahustava zombie, jonka aamuinen päämäärä oli aina selvitä iltaan asti. Nykyään minä jaksan olla hereillä koko päivänkin ja se vireystila parani jo toisella viikkoa sairaalassa. Kävelylenkit pitenevät kokoajan ja pyöräily tuntuu kivalta, varsinkin kauniina aurinkoisena päivänä. On ihanaa elää normaalia elämää ja olla iltaisin normaalisti väsynyt.

Eihän silti kaikki muutokset itsessä ole niitä mukavia, kuten tämä kuukasvoisuus, jota olen valitellut jo monessa bloggauksessani, tai kasvojen ja käsien karvan kasvu. Itse syön Prograffia, joten luulen, että karvankasvu tulee kortisonista, huoh, kohta tarvii varmaan alkaa ajelemaan karvoja naamasta, etten ihan apinaksi muutu. Onneksi mies sanoi olevansa eläinrakas...hmmm...mitenkähän tuonkin ottaisin;) Sitten on verenpaine koholla, mutta se kuulemma on normaalia maksansiirron saaneilla. Uutena vaivana on tullut migreeni, se iskee kerran viikossa ja oikein kunnolla ja se kuulemma johtuu lääkkeistäni, no, mikä ei tapa vahvistaa...eli mä elän ikuisesti.

Onneksi sokeriarvot ovat olleet loistavia sanoin kreatiiniarvot, eli munuaiset pelaavat hyvin. Saan olla onnekas siitä, että minulla ei ole mitään liitännäissairauksia, eli olisin muuten aikas terve, josei minulla olisi sattunut olemaan tuota maanantaipäivän hazardi maksaa. Onneksi se maksa kesti näinkin pitkään ja ei se helpolla ole päässyt minun seurassani. Jotenkin nyt sitä osaa arvostaa sitä aikaa, minkä sain elää ihan aitona itsenäni, sellaisena yhtenä kappaleena. Nythän yksi alkuperäiskappale on poltettu poroksi ja noussut savuna ilmaan. Levätköön rauhassa!

Miksi kysymyksiä?

Välillä sitä on ollut itsellensä vihainen ja kysynyt, että miksi minulle on täytynyt käydä näin. Miksi minulla täytyy olla joku tällainen typerä sairaus, että olen joutunut luopumaan palasta itseäni, miksen minä voinut toimia kunnolla ja olla normaali. Miksi minulla on valtava haava vatsassani, ruma arpi lopun ikääni muistuttamassa, että olen ollut viallinen yksilö, tässä täydellisyyttä ihannoivassa maailmassa. Miksi minun täytyy syödä myrkyllisiä lääkkeitä lopunikääni. Miksi minun täytyy elää aina hieman rajoitetusti. Miksi elämä on joskus niin vaikeaa...???

Tuossahan noita kysymyksiä on joita joskus kelailee huonoina hetkinä ja onhan niitä kysymyksiä vielä enemmänkin. Vastauksia niihin nyt sitten ei saakkaan tai ainakaan sellaisia, kuin haluaisi. Itse olen alusta asti suhtautunut sairauteeni asenteella, että periksi en anna ja en anna sen määrätä ja hallita elämääni vaan minä hallitsen sitä. Minä olen yksi meistä, joka on sairastunut ilman tahtomattaan, ilman, että olisi itse voinut asialle jotain. Minä voin vaikuttaa siihen, miten sen otan. Katkera ei kannata olla tai turhan vihainen, se vain kuluttaa turhaa energiaa. Olen aina ollut positiivinen ja etsinyt asioista niitä hyviä puolia.

Itse ajattelen, että ilman sairauttani, minä en olisi minä. En olisi näin suvaitsevainen, olen tässä kohdannut kaikenlaisia asioita ja tavannut ihmisiä laidasta laitaan pienestä asti. Olen oppinut pitämään puoleni ja huolehtimaan itsestäni. Olen saanut ystäviä. Sairaus on opettanut, että pienistäkin asioista kannattaa iloita ja olla onnellinen. Ajattelen, että huomenna on aina uusi päivä ja mahdollisuuksien ovet ovat auki kaikkeen ja kaikkialle. Unelmia pitää olla ja niitä täytyy tavoitella, ilman unelmia maailma olisi liian harmaa ja tylsä paikka. Ja aina välillähän ne tuppaavat toteutumaan...Täytyy vain uskoa!

Kevätjuhla ja muutama kertomus...

Tänään oli minun murusen ensimmäinen oikea kevätjuhla koulussa, se pidettiin merenrannalla olevassa kesäteatteri paikassa, paikka on kyllä kaunis, mutta sää on kyllä nyt liian kylmä. Meilläkin oli ajat sitten ostettu kaunis hame juhlaa varten, mutta laitoin tyttösen pukemaan farkut, paidan ja nahkatakin päälleen, kun menimme sinne. Nyt kerta ei ole varaa tulla kipeäksi. Itsekin otin mukaan lisä lämmikettä ja onneksi otin, kun vilu yllätti tunnin istuskelun jälkeen. Täytyy kyllä muuten sanoa, että kyllä nykylapsukaiset ovat sitten niin taitavia esiintyjiä, olin ihan haltioissani kuunnellessani ja katsellessani heidän lauluesityksiään. Minunkin murunen on ollut koulun laulupajassa ja hienosti he hoisivat hommansa. Olin oikein ylpeä äiti, tippa oli linssissä.

Aluksi mietein, että uskallanko mennä juhlaan, mutta ajattelin, että minulla on lapsi vain kerran ekaluokalla niin tottakai minä menen, vaikka pää kainalossa. Muuten jäisi harmittamaan. Muistojen luominen on ihanaa, tunnelmallista ja kaihoisaa, kun tietää, että juuri sillä hetkellä eletään sitä nimenomaista hetkeä, joka on ainutlaatuinen ja se ei tule toistumaan. Olisi hienoa,kun ihmisellä olisi sisäinen kamera ja filmirulla, johon kaikki saisi tallennettua ja aina kelattua, kun haluaisi kokea jonkun muiston uudelleen. Onneksi on kamerat ja muut vehkeet keksitty, kunhan niitä muistaisi ottaa vain mukaansa, kun lähtee.

Tänään aiemmin kävin myös töissä moikkaamassa rakkaita työkavereita, voi, kun minä olen niin kaivannut sinne takaisin. Kaipaan työkavereita ja ihan sitä työtäkin, kaikkia niitä monenkirjavia mummoja ja pappoja, ja erilaisia tilanteita, johon joutuu päivittäin. Minusta meidän työporukka on ihan mahtava, meitä on monta eri persoonaa, mutta kuitenkin kaikki antaa kaikkien kukkien kukkia...asioista puhutaan ja yhdessä tehdään asioita. Onhan niitä hankaliakin tilanteita ja jollakin on joskus huono päivä, mutta se kuuluu asiaan ja sitten tuetaan ja tsempataan toisiamme. Tänään, kun olin siellä huomasin mitä ehkä eniten kaipaan sieltä, kaipaan sitä yhtenäisyyden tunnetta, sitä, kun ollaan kaikki yhtä suurta perhettä, nauretaan ja itketään yhdessä, hassutellaan ja hullutellaan, mutta kuitenkin hoidetaan hommamme, ammattitaidolla ja hyvällä tiimityöllä. Huoh, kyllä se töihin paluu onneksi joskus koittaa... Menisin heti, jos voisin=)

Tosijuttuja sairaalareissuilta...

Tässä tulee nyt muutama lupaamani juttu...Tämä ei ole tarkoitettu mustamaalaamiseksi, vaan kerron ihan omia tosikokemuksiani, joita on sattunut matkan varrella elämässäni...Kukin ottakoon tavallaan=) Eli, kerran olin sairaalassa ja heräsin aamuyöllä 6 aikaan, kun hoitaja tuli viereeni ja napsautti valot päälle. Hänellä oli kärry mukanaan ja siinä oli kaikenlaisia piikki tarvikkeita. Kysyin unisena, mitä asiaa hänellä on. Hän sanoi tulleensa laittamaan minulle antibioottitippaa. Sanoin, että ei minulle tarvitse tippaa laittaa, koska läääkäri oli päivällä sanonut, etten tarvitse tippoja. Hoitaja väitti vastaan ja minä samaten. Sitten hän otti napapiikin esille ja sanoi, että no, sitten minä pistän sinulle tämän piikin. Sanoin, ettet varmana pistä, sillä minua ei ole koskaan pistetty napapiikillä, koska ei ole tarvinnut ja minulla on niin huono veri tällä hetkellä, että jos pistät, minä vuodan kuiviin. Hän intti taas vastaan, mutta lopulta sanoi, että menee tarkistamaan asian. No, kohta hän tuli takaisin, ilman kärryä ja sanoi, että olin oikeassa molemmissa asioissa. Edellinen potilas minun paikallani oli aimmin tarvinnut noita hoitoja, mutta hän oli jo kotiutunut ja minun nimeni oli laitettu hänen lääkelistalleen... siitä asti, olen ollut HYVIN tarkka lääkkeistäni ja toimenpiteistä mitä minulle tehdään. Miettikääpä, jos olisin ollut vähänkin sekava tai sellainen, joka ei pystyisi hoitamaan asioitaan...niin olisi tulleet väärät lääkkeet.

Eräs toinen tapaus koskee vanhaa mummua, joka oli huonekaverinani, hän oli melkein 90-vuotias ja häntä tyhjennettiin, koska oli menossa tähystyksiin molemmista päistä. Hoitaja toi hänelle valtavan kannun nestettä ja ulostusainetta ja käski juoda ne. Mummu ei jaksanut edes kannua kaataa, niin minä sitten täyttelin aina hänen mukiaan. Hänellä ei ollut kunnollista peittoa, saati sukkia ollenkaan, tai edes sairaalatossuja, hain niitä sitten hänelle ja puin hänelle lämpimämmän paidan päälle, kun häntä vilutti. Johtui varmasti siitä kovasta tyhjentämisestä. Kukaan hoitaja ei tullut katsomaan mitenkä hän pärjää!! Yöllä vaarmistin, että hän pääsi vessaan ja pois sieltä. Aamun tullen tuli sitten aamupala, olin selin mummuun päin ja touhusin omiani omissa ajatuksissani, kun yhtäkkiä kuulin mussutusta. Katsoin taakseni ja näin, että mummulla oli aamupalatarjotin edessään ja hän veti kiitettävällä tahdilla voikkaria parempiin suihin ja tietysti teetä päälle. Puurostakin oli jo puolet poissa. Hyppäsin äkkiä sängystä ylös ja juoksin mummun luo ja nappasin tarjottimen pois, pahoitttelin ja sanoin hänelle, että toivottavasti tyhjennysaineet tehoavat vielä, ettei toimenpiteet peruunnu. Ei hän olisi kestänyt uutta ruljanssia. Otin tarjottimen ja kipaisin käytävälle ja löysin nämä ruuantuojat.  Sanoin, että nyt meni kyllä aamupala väärään osoitteeseen, minä en saanut mitään, mutta mummeli, joka ei saisi syödä sai ja toivottavasti se ei nyt pilaa hänen päiväänsä. Tämä ruuantuoja katsoi minua suu auki ja katsoi tarjotinta kädessäni ja sanoi minulle:"Ai, syötkö sen loppuun vai tuonko sinulle uuden?" Olin, että kysytkö oikeasti tuota, että syönkö sairaalassa toisen jämiä, joista on jo puolet syöty. No en todellakaan!! Tämä ihminen siihen sitten nyrpeästi, selvä, tuon sinulle uuden, kun ehdin.

Tässä oli nyt muutama, kerron taas joskus lisää, kyllä näitä juttuja minulta lisää löytyy...Minulla on varmaan joku magneetti, joka vetää tällaisia juttuja minun puoleeni, aina sattuu ja tapahtuu, mutta eipä ole ainakaan tylsää.

Sanoja ja tekoja

Niin, loppuun vielä ennenkuin lopettelen tämänpäivän juttujani, että olipa tänään kivaa laittautua pitkästä aikaa, oikein meikkasin ja laitoin hiuksiani, posket nyt ovat todellakin sen näköiset, kuin oisin tunkenut tennispallot poskiini, mutta kyllähän se omakuva peilissä heti kirkastui ja tuli parempi mieli. Juhlissa tuli mietittyä, että mitähän jotkut tietämättömät ihmiset ajattelevat, että onpa tuo kosken rouva lihonnut kamalasti ja näyttääpä hän oudolta. Mutta siitä olen ylpeä, että sairaalta en enää näytä ja olo on kerrassaan super hyvä. Hehkutin tänään taas miehelleni sitä, kuinka normaalilta minusta tuntuu, ihanaa, kun on energiaa, voimaa ja toivoa ja paaaaljon rakkautta. Olen huomannut itsessäni sellaisen muutoksen, että oikeasti olen alkanut enemmän näyttämään tunteitani ja näytän läheisilleni sen, kuinka paljon heistä välitän, arvostan ja rakastan. Pyrin tekemään pieniä ja suuria tekoja, sanojen lisäksi, tämä kaikki on opettanut sen, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni ja yhtäkkiä kaikki voi olla ohitse. Nyt, kun olen täällä, tässä ajassa ja paikassa, on hyvä tehdä tekoja, jotka oikeasti merkkaavat jotain. Haluan, että minusta jää jokin hyvä jälki tähän maailmaan...

Kyllä nyt ottaa päähän!!!!!

Jaa mikäkö...no se, että, kun luvataan soittaa ja sitten ei soitetakkaan ja toinen päivystää koko päivän puhelimen kanssa, eikä uskalla soittaa itse mihinkään, ettei vain tulis oharia. Tai no, oharit tässä joka tapauksessa tulee, mutta odotellaan.

Niin, kaikki sai alkunsa viikko sitten, kun olin käynyt verikokeissa, ensimmäisissä kotikontrolleissa. Lääkärin piti soittaa minulle tuloksista keskiviikkona. No, eipä soittanut. Soitin sinne sitten itse, mutta lääkäri oli jo lähtenyt. Lupasivat, että hän soittaa seuraavana päivänä. Ei soittanut, ei. Soitin sinne sitten taas ja tällä ketaa minulle sanottiin, että lääkäri on lähtenyt lomalle. Siinä sitten olin kiukkuinen ja purin kaiken hoitajaan, valitettavasti. Sanoin hänelle, että en voi mitään, että haluan, että asiat toimisivat, koska minulle on tehty vähä aika sitten maksansiirto ja sen jälkeen on ollut hankaluuksia ja olen tarkka asioistani. Halusin, että hän kertoi minulle verikoe arvoni, jotta tiesin suurinpiirtein missä mennään. Lääkeainepitoisuudesta pystyin päättelemään, että lääkärin tarvisi tehdä annostukseen muutoksia, koska se oli liian korkea. Ongelma oli vain, että ei ollut ketään lääkäriä. Hoitaja sanoi, että hän näkee listalta, että lääkärin olisi pitänyt soittaa minulle, mutta ei ole jostain syystä soittanut, mutta että hän on sanellut minulle kirjeen, jonka hän veisi sihteerille, jotta saisin sen mahdollisimman pian. Hän myös lupasi soittaa, jos kirjeessä on jotain kiireellistä, mutta se tulisi viikonlopun jälkeen maanantaina. Hoitaja käski myös minun ottaa vain vanha annos lääkettäni. Sanoin hänelle, että ei tämä nyt mene ihan niinkuin kuuluisi, koska seuraavat kokeet otetaan taas maanataina ja lääkeainepitoisuus samaten, että kyllä minun kuuluisi tietää oikea annostukseni nyt, jotta lääkehoitoni pysyisi tasapainossa. Minullehan se maksansiirto on tehty ja minä haluan, että se toimii myös tullevaisuudessa, enkä halua mitään vastoinkäymisiä enempää. Kysyin myös, että näinkö tämä menee jatkossakin, että minä saan etsiä lääkäriä kissojen ja koirien kanssa, jotta saisin asiani hoidettua niinkuin pitäisi. Hoitaja pahoitteli, minkäs hän sille mitään mahtoi.

Seuraavana aamuna soitti sitten ennen kahdeksaa joku eri lääkäri ja sanoi, että lääke-annostusta on laskettava. Kysyin hänen mielipidettään arvoistani. Hän sanoi, ettei ole katsonut niitä, ainoastaan lääkeainepitoisuuden. Ja nyt hänellä ei olisi aikaa. Hän lopetti puhelun. Siinä oltiin sitten huuli pyöreenä, että jopas on toimintaa. No, onneksi olin kuullut ne jo aiemmin hoitajalta ja vuosien kokemuksella tiedän, mitä ne meinaavat. Nyt on sitten seuraavan viikon keskiviikko ja sitä kirjettä ei ole edelleenkään näkynyt ja nyt olen koko päivän taas odottanut, koska lääkäri suvaitsee soittaa vai soittaako ollenkaan. Soitin sinne jo itse, mutta lääkärillä oli asiakas paikalla, käskettiin odottaa kiltisti. Pöh, odotetaan odotetaan, mutta jotenkin vain jurppii koko touhu taas. Olisko tarvinnu olla vähän kauemmin Meikus, niin kärsivällisyys olisi kasvanut ehkä hitusen enemmän...

Päivitystä ja ilonaiheita

Lääkärisetä sitten soitti ja kertoi viimeviikkoisen töpeksinnän syyksi, että he olivat hukanneet minun uuden puhelinnumeroni, joka on ollut käytössä jo kuukausia ja jonka olen heille ilmoittanut silloin heti. Minun tiukka linjani mureni, kun hän ilmoitti, että arvoni ovat nyt laskeneet normaaleiksi. Vau, en voinut olla enää vihainen, olin niin suunnattoman iloinen että, oikein alkoi hymyilyttämään ja teki mieli ottaa pari tanssiaskelta. Ehkäpä tuo möykky kyljessäni sittenkin on alkanut pelittämään kunnolla, yhteistyössä kroppani kanssa, vaikka olenkin hieman epäillyt ja ihan vain sen takia, etti pety hirveästi, jos tulisi takapakkia. Minä jo ehdin ajatella olevani joku ainainen Aku Ankka maksan suhteen, joka kerää kaikki hankaluudet. Mutta, tässä sen näkee, aina on toivoa ja sitä ei pidä hukata minnekkään. Kyllä noi lääkärisedät ja -tädit osaavat Meikussa hommansa. Nyt voin sanoa, että joskus se kipu on tie onneen ja autuuteen, eli onneksi kärsin kivut kanitipassa, jotta hyljintä saatiin kuriin.

Niin, meillä kaikilla on erilaisia kokemuksia lääkäreistä, hoidosta ja sairaaloista. Jokainen meistä kokee kaiken tavallaan, ei ole yhtä oikeaa, eikä yhtä väärää tapaa, minullakin on kokemuksia laidasta laitaan, niin hyviä, kuin huonojakin ja sitten on sellaisia surkuhupaisia, että laittaa miettimään, että voiko niin oikeasti tapahtua. Kirjoitan niistä huomenna lisää ja saatte ottaa kantaa ja kertoa omista kokemuksistanne, jos haluatte. Ihan mielenkiinnolla haluaisin vertailla, mitä muille on tapahtunut...

Minulla itselläni on kokemusta sekä hoitajana olosta, että potilaana olosta. Hoitajana minulla on omat periaatteeni, joita noudatan ja joista en tingi, kohtelen asiakkaitani, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan, kun olen sairas, kipeä ja toisten avun varassa, kun olen sisältä avuton ja tuntuu, että olen eksyksissä tunteideni ja ympäröivän maailman kanssa, silloin haluan, että minulle annetaan aikaa, että minun kanssani puhutaan, muustakin, kuin pakolliset heit ja lääkejutut. Haluan, että joku uskaltaa koskettaa minua silloin, kun olen ihan rikki ja kyyneleet polttavat silmissä ja minulla ei ole ketään muuta lähellä, joka lohduttaisi. Itse olen hoitajana juuri tuollainen, jään aina suustani kiinni, halaan, taputan kädelle, olkapäälle, pidän vaikka kädetä kiinni, jos asiakas niin haluaa. Eräs viisas vanhustyönopettajani sanoi kerran, että:" Te saatatte olla asiakkaanne ainut ihminen, joka käy hänen luonaan, antakaa heille aikaanne ja kohdelkaa häntä persoonana, pidelkää häntä, sillä viime kosketuksesta saattaa olla aikaa ja kosketus parantaa tavallaan ja luo paremman luottamussuhteen välillenne". Ja niin se on, kotihoidossa työskennellessäni olen törmännyt moneen vanhukseen, jotka todellakin odottavat sitä edes yhtä halausta silloin tällöin. No joo, kaikille ei ole helppoa mennä koskemaan vierasta ihmistä, mutta kyllä sen huomaa, kuka on sellainen lähestyttävä ja kuka pitää suojamuuria ympärillä. Minä olen halailija, myönnän ja meitä on töissä kaksi tällaista. Täytyy sanoa, että sydäntä lämmittää, kun kuulee töistä terveisiä, että asiakkaat kaipailevat minua jo takaisin ja eräs kuulemma kaipaa juuri sen takia, kun aina halaan häntä ja ikinä en ole lähtenyt hänen luotaan, ilman, että olisin kammannut hänen hiuksensa. Ajattelinkin, että menen huomenna yllättämään hänet...=)

2 viikkoa kotona

No niin, tässä on tullut oltua kaksi viikkoa kotona ja täytyypi sanoa, että hyvältä tuntuu. Voisin sanoa, että olo on kohentunut kerta heitolla kunnolla ja jaksan tehdä jo aika pitkiä kävelylenkkejä. Onneksi on ollut kauniita ilmoja, mitä nyt viileitä välillä, mutta onneksi vaatekaapista saa lämmintä päälle. Rappusissa tuntuu vielä jaloissa, että kunto ei ole ihan kohdillaan, mutta muuten tämä rouva on muuttunut aikas vikkeläksi kintuistaan. Kiitos kuuluu kyllä suurelta osin miehelleni, joka jaksaa sinnikkäästi repiä minua ulos, vaikka välillä laiskotuttaakin...ja paljon, myönnän=)

Ensimmäinen viikko meni kotona ihan totutellessa taas siihen kodin arjen rytmiin. Tytär lähtee kerta joka aamu 9:ksi kouluun, niin herätys on puoli 8 aamulla. Siinä sitten pistellään aamupalaa yhdessä poskeen ja tämä äiti huitaisee kasan lääkkeitä samalla. On muuten yllättävän paljon ja kaikki uusia lääkkeitä. Olenkin miettinyt, että mitäs teen vanhoille lääkkeilleni, joihin kuitenkin on rahaakin mennyt, en viitsisi apteekin roskiinkaan laittaa. Hih, tarvis olla oma kirppis tuollaisille...multa löytyisi Azamunia, Prednisolonia, Prednisonia, Propralia, Spiresistä ja Furesista...just olin ehtinyt täyttää lääkekaapin. Tiedän, kyllä, että omia lääkkeitä ei koskaan saisi antaa kelleen, mutta jos jollain olis näille tarvetta, jos ne kuuluvat lääkelistalle, niin minulta saisi. Tai sitten pidän muistona vain tuolla kaapissa...

Olimme joella veneilemässä yhtenä kauniina päivänä

Niin, sitten aamupalan jälkeen olen sitten tehnyt mitä mieleeni on tullut, olen kyläillyt sukulaisten luona, käynyt kaupassa, mennyt pyöräilemään tai kävelemään ja välissä huilannut ja katsonut telkkua. Kodin olen rauhoittanut vain meille. Kyläpaikoissa olen tarkka, en mene, jos joku on kipeä ja kädet pesen aina ja ostinpa pienen matka käsidesipullon, joka kulkee mukanani joka puolella, kaupassa käyn silloin, kun siellä ei ole paljoa porukkaa eli joko heti aamusti tai sitten salkkareiden aikaan ja minulla on aina joku toinen mukana, joka kantaa kauppapussit, kerta itse en vielä saa kantaa kiloa kahta enempää. Onneksi tuokin rajoitus loppuu kohta.

Isän luona kissoilla oli herkkupäivä kalan suhteen

Isä oli käynyt kalassa ja saanut kunnon saaliin, käytiin katsomassa mitä he touhusivat

Toinen viikko kotona meni todella mukavasti ja veriarvot olivat laskeneet huimasti, olivat melkein normaalit ja mielikin koheni entisestään. Elämä tuntuu nyt hyvältä, jotenkin kevyemmältä ja valoisammalta. Ainut harmi mitä minulle on tullut, on migreeni, joka kolkuttelee otsaani ja päätäni kerran viikossa, oikein kunnolla. Olenkin miettinyt, että mahtaako se johtua jostain lääkkeestä vai kenties silmistä... täytyy tarkkailla.

Maksani jakselee hyvin tuossa kyljessäni, en enää "tunne" sitä, ainakaan jatkuvasti, pystyn nukkumaan kummallakin kyljellä ja jopa vatsalla olo onnistuu. Mitään kipu tuntemuksia ei ole, eikä ole ollutkaan melkein ollenkaan koko aikana, eli olen päässyt aikas vähällä. Salamatkustajani on kotiutunut näemmä ja kroppani on alkanut hyväksymään uuden tulokkaan. Lääkkeistä on tullut nestettä, ja kuukasvoisuutta ja ihokarvat ovat todellakin kasvaneet ällistyttävää vauhtia. Nyt peilistä katsoo erinäköinen nainen, kuin ennen leikkausta ja täytyy sanoa rehellisesti, että kyllä se hieman kirpaisee ja on ikävä vanhaa minää, mutta aikansa kutakin, nämäkin oireet pitäisi hävitä josain vaiheessa ja siihen asti katselen melko kriittisesti itseäni, kuitenkin niin että ymmärrän kyllä sen, että kaikella on hintansa ja mieluummin minä olen nyt tällainen, kuin että olisin arkussa puolen vuoden päästä. Ja kyllä minä tähän totun, kun saan vähän väriä hiuksiin ja vaikkapa uudet ripset piristyksesksi...

Vähän on posket kasvaneet...sivukuvassa näkyisi parhaiten, kuinka korkeat poskipäät minulle on muodostuneet...

Jatkanpa huomenna näistä mietteistä=)

40.päivä ja kotiinpääsy

Viime maanantaina koitti minun odotettu päiväni, kotiutuminen. Arvot olivat laskeneet hyvin ja vointi oli hyvä ja sanoin lääkärille, että eikö se ole ihan sama makaanko kotona vai sairaalassa. Hän oli samaa mieltä ja niin sitten kotiuduin ison kasan lääkkeitä kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että kiitos Suomen Kela systeemille, nuo lääkkeet meinaan maksaisivat mielettömästi ilman korvauksia, ei muutama tonni riittäisi.

Nyt olen ollut sitten melkein viikon kotona ja hyvältä tuntuu. Olen vähän liikuskellut, parissa paikassa vieraillut, kaupassa käynyt siskon kanssa ei-ruuhka aikaan ja kotona vain köllötellyt ja ollut. Suorastaan olen nauttinut olostani, kun ei pistellä ja tökitä ja kysellä koko ajan jotain.

Ajattelin edelleen pitää blogia, mutta en pakosti kirjoittele joka päivä, mutta joka viikko kuitenkin. Tulen kertomaan miten tämä kotona olo sujuu ja mitä lääkärikäyntejä yms. tulee ja mitä milloinkin tapahtuu. Nyt tuntuu hyvältä ja elämä hymyilee auringon kanssa kilpaa ja ajatus maksansiirrosta näin sen kokeneena tuntuu todellakin hyvältä ratkaisulta, joka auttoi minun olooni ja nyt uskaltaa taas suunnitella eteenpäin  elämää.

39. päivä Paluu sairaalan arkeen

Kyllä on ollut ihanaa aikaa kotona. Tyttären kanssa olimme kahden, hän sai laatu-aikaa, katselimme piirrettyjä, syötiin kaikkea hyvää, löhöttiin sohvalla, naurettiin paljon ja vain olimme. Minun äitini tuli käymään, niin tyttäreni oli heti ovella vastassa ja sanoi mummulleen, että mitä sinä täällä teet, kyllä minä pidän huolen omasta äidistäni! Hih, kyllä minulla on tomera tyttö:)

Päivällä menimme siskoni luokse, joka oli tehnyt superhyvää ruokaa äitienpäivän kunniaksi, jälkkärikin oli hyvää. Itse sain nupultani lahjaksi kukkasen, itsetehdyn kortin ja kaulakorun. Pidän korua nytkin, se on oikein kaunis. Kaiken on kruunannut kaunis, aurinkoinen sää.

Nyt illalla koitti paluu sairaalan vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Sain saman huoneen, kuin aiemminkin eli yksityishuoneessa ollaan sillä eroituksena, että enää en ole eristyksessä, eli olen pöpötön:) Tiesin sen.

Nyt minulla on hyvä olla, vähän väsyttää, mutta se on ihan normaalia väsymystä, kun koko päivän on ollut ohjelmaa. Jotenkin vain tuntuu tosi hyvältä. Olen hirmuisen onnellinen ja odotan, että pääsen vallan pois.

Hyvää äitienpäivää kaikille!

36.-38. päivä Oleilua ja kotiloma

Torstai ja perjantai olivat ihan samanlaisia päiviä, yritin liikkua kanttiinissa ja yleisillä käytävillä ja vieraita kävi paljon. Aika kului niin nopsaa etten ehtinyt kirjoittelemaan, illan tullen olin väsynyt ja nukahdin nopeasti. Olo oli hyvä, levollinen ja onnellinen. Varsinkin, kun arvot ovat laskeneet hyvin eli hyvällä mallilla ollaan. Mutta, edelleen on vähän varautunut olo, ei nuolaista ennenkuin tipahtaa...

Perjantaina sain onnellisen jymy-yllätyksen... Lääkäri tuli ja sanoi, että pääsisin koko viikonlopuksi kotiin! Olin, että OIKEESTI, pääsenkö!? Se oli paras uutinen aikoihin:) Soitin heti sukulaisille, että kuka hakee ja appiukkohan se sieltä sitten tuli hakemaan ja kotimatka alkoi...

Kotiinpäästyäni kävin heti kaikki huoneet lävitse ja siinä sitä sitten kyyneleet vain valuivat, kun olin niin onnellinen ja helpottunut. Olin vihdoinkin omassa kodissani. Minä ja rakkaani.

Ilta kotona sujui hyvin ja tyttäreni passasi minua ja oli oikein avulias äidin kulta. Minun pieni rakkaani. Mieheni on reissussa tämän viikon, joten harmi, kun häntä en nyt nähnyt ja saanut olla hänen kanssaan. Ensiviikolla sitten...
Kyllähän se kotona olo voimille ottaa, kun tarvii enemmän tehdä itse, mutta on se sen arvoista. Illalla tuli uni hyvin ja nukuin omassa sängyssä sikeästi. Ihana tunne.

Lauantaina, eli tänään olen ollut siskoni luona ja katsellut ja kuunnellut, kun lapset leikkivät. Elämä tuntuu normaalilta. Pyrin olemaan ajattelematta, että huomenna täytyy palata sairaalaan. Nyt nautin tästä ja olen iloinen ja onnellinen kaikesta, mitä nyt koen ja että saan olla rakkaitteni seurassa. On ihanaa tietää olla rakastettu ja tietää, että minusta pidetään huolta. Huomenna on äitienpäivä ja me juhlimme sitä siskoni luona ja täällä on kuullemma yllätyksiä luvassa....

35. päivä Migreeni

Aamu oli kaunis ja yö tuli nukuttua, kuin tukki, mutta silti aamulla päässä tuntui jomotusta ja tykytystä oikeassa ohimossa. Sanoin siitä hoitajalle, mutta se nyt sitten varmaan hukkui siihen, kun hänellä oli kiire ulos huoneesta eristysvaatteissaan...Niin, osa hoitajista tulee normaalisti huoneeseen ja heillä on aikaa puhua ja osa taas tulee täysissä suojatamineissa ja hyvä, kun ovat 10 sekunttia täällä ja poistuvat kiireesti. Siis, hei, oikeasti, tämä on niin naurettavaa! Itsekin olen töissäni oikeasti joutunut tekemisiin mrs-potilaiden kanssa, mutta aina minulla on silti ollut aikaa puhua ja seurustella hetki heidän kanssaan ja jos suojat ovat olleet pakollisia, olen pyrkinyt siihen, että tilanne tuntuisi mahdollisimman normaalilta.  Ja koska minut on juuri Helsingissä testattu, tiedän ettei minulla ole kyseistä pöpöä ja se kyllä lukee papereissani, joten tunnen välillä tämän touhun todella naurettavaksi. Ja kyllä, tiedän, tämä on suojakeino ja sillä pyritään vain hyvään ja se tehdään kaikille, mutta siltikin ärsyttää tuo kohtelu. Ihmisiähän me olemme silti kaikki ja ansaitsemme hyvän, ihmisarvoisen kohtelun, olimme me sitten minkä asian takia tahansa sairaalassa.

Minun päänsärky paheni lopulta siihen, että aloin oksentamaan ja kaikki tuli ulos, juuri kun minulle tuli vieraita. Oikein harmitti. Kutsuin hoitajan paikalle ja onneksi juuri tuollainen pelkäämätön hoitaja tuli ja hän kävi katsomassa mitä saan ottaa ja kun tilanne oli se, että sairaalassa ei ollut kyseistä lääkettä, lähti tämä hoitaja itse hakemaan sitä apteekista. hän toi minulle sellaisen kerta nenäsuihkeen, joka auttoi todella nopeasti, vei kivun pois ja pahaolo helpottui ja lopulta tuli uni. Vieraat olivat luonani, siskoni ja tätini ja he olivat ihania, auttoivat minua ja hoivasivat.

Sain lahjaksi tällaisen ihanan Kalevala korun Siivet kaulakorun. Se tuottaa kuulemma onnea ja suojelee...

Lääkärinkierrolla oli sitten uutisena se, että en pääse täältä niin vain pois, vaan joudun olemaan ainakin ensi maanantaihin asti täällä ja silloin katsotaan asiaa uudestaan. Sain luvan sunnuntaina päiväkäyntiin kotona, odotan sitä, sillä olen kuullut pikkulinnuilta, että tälle äitimuorille oltaisiin suunniteltu pientä yllätystä...Onhan tuo kotikäyntikin jo jotain ja ties vaikka tiistaina pääsisi pois vallan. Kyllähän tämä sairaalassa olo ottaa päähän, mutta kyllä yksi viikko nyt vielä menee...kai... Kyllä te sitten kirjoituksista tulette huomaamaan=)

No niin, nyt sitten taas unta palloon ja katsotaan mitäs huominen päivä tuo tullessaan... Toivottavasti jotain hyvää=)

34. päivä Siirto keskussairaalaan, lähelle kotia

Aamu valkeni kauniina, aurinko paistoi ja itse heräsin jo ennen hoitajan aamukäyntiä. Tänään olisi jännittävä päivä, verikokeet ratkaisisivat, että pääsisinkö jatkamaan matkaa kohti seuraavaa etappia, oman alueeni keskussairaalaa. Kävin ajoissa suihkussa ja sitten vain odotin. Lääkäreitä sai tänään vähän odottaa, mutta kyllä he sitten saapuivat, samalla miehityksellä, kuin eilenkin. Sanoivat sitten heti, että arvot laskeneet ja siirto onnistuu. Kyselin heiltä vielä kaikenlaista ja he vastailivat minulle ja mieleni rauhoittui. Tuntui oikein hyvältä. Sovimme, että seuraava käynti on kuukauden päästä, jolloin vietän yhden yön taas Meilahden täysihoitolassa.

Heti, kun sain luvan siirtyä, vaihdoin ihan omat vaatteet päälleni ja voi, kun se tuntui hyvältä näyttää melkein "normaalilta" ja laitoinpa  heti ripsiväriäkin=) Hih, oli vain ihan pakko. Hoitajat laittoivat minun papereitani kuntoon ja kävin kanttiinissa hakemassa pari tuliaista omalle pikkuiselle sekä siskon pikkuiselle, molemmat saivat pehmoiset pehmolelut. Taxi tuli hakemaan klo 14 ja sitten alkoi matka kohti seuraavaa etappia.

Haikeus ja odotus

Heti, kun lähdimme liikenteeseen aloin ihmettelemään itsekseni luontoa, kaikki oli niin vihreää ja kaunista. Vähän oli luonto muuttanut muotoaan siitä, kun kuukausi sitten kurvasin Meilahteen. Ja niin olen muuttunut minäkin. Siinä muistellessani sitä tuli oikein haikea, surullinen olo ja kyyneleetkin tulivat silmiin. Mieleeni tulvi tunteita, jotka muistuttivat kuukauden takaisesta taximatkasta ja sen tuomasta tunne myrskystä. Ei sitä pysty unohtamaan, se on syöpynyt minun sisimpääni. Muistelin sitä, miltä tuntui ottaa askel tuntemattomaan ja jättää perhe taakseni, kun ei ollut tietoa, miten tässä tulee käymään ja kuinka kauan matkaani menee. Muistin sen, miten elämä meni filminauhana silmissä ja mieleen tulvi kasa rakkaita muistoja elämän varrelta, mietein elämää ja kuolemaa, mietein tulevaisuutta, toivoin, uskoin ja luotin, olin täynnä rakkautta, jota sain läheisiltäni lähtiessäni reissulle, joka mullistaisi elämäni. Minä olin täynnä toivoa elämästä, olin jännittynyt, mutta kuitenkin helpottunut. Noita minä ajattelin tänään ja annoin kyyneleiden tulla, että mieleni puhdistuisi ja se auttoi. Loppumatka meni hyvin ja mieli oli kevyt.

Kuva Helsingin päästä, taxin ikkunasta

Vihreältä näyttää

Samanlainen kuva, kuin mennessä=)

Sairaalaan päästyäni minut ohjattiin yksityishuoneeseen, eristykseen, mutta onneksi täällä on isot ikkunat. Hieman viileää on, täytyy pyytää lisää lämpöä tai yhden peiton lisää. En minä nyt kipeäksi täällä halua. Minusta otettiin mrs-näyte ja siihen asti kun tulokset tulevat, liikkumistani on rajoitettu. Kanttiinissa saan käydä, mutta tämän osaston päivähuoneessa ja käytävillä en saa oleilla. Syynä on, etten minä saa tartuntaa kenestäkään ja minä en tartuta ketään, jos minulla sattuisi olemaan jotain. Nyt sitten vain odotan tuloksia, jotta tämä oleilu helpottaisi, ei tuntisi itseään vangiksi. ja tietysti odotan, että pääsen täältäkin pois ja koti kutsuisi.

Minulla kävi täällä heti vieraita, veljeni ja tyttäreni. Oli suurenmoista nähdä heidät ja tyttäreni antoi monen monta pusua minulle sekä halausta, oli niiiiin hyvä olla ,että! Ja oli ihana nähdä tyttäreni hymyilevän ja nauravan, tuntea hänen kätensä kaulani ympärilläni tiukassa halauksessa<3 Minun pieni rakkaani. Kohta pääsen kotiin, peittelemään hänet illalla sänkyynsä ja lukemaan hänelle iltasatuja, olemaan läsnäoleva äiti. Nyt on hyvä mennä nukkumaan, kun tietää, että kaikki on lähempänä. Huomenna jatketaan taas, täältä uudesta osoitteesta=)

Porissa ei ollut niin vihreää

Porissa, sairaalan parkkipaikka vasemmalla edessä

Porin keskussairaala, määränpää 2

33. päivä Viimeinen ilta Meilahdessa, siirto kotisairaalaan

Voi tätä päivää, miten minua onkaan aamusta asti jännittänyt, vatsa on ollut kipeä ja olo hermostunut. Odotin lääkärinkiertoa, kävin ennen sitä ajoissa suihkussa ja taas jännitin ja odotin...kunnes se kierto sitten tuli ja mikä ihaninta, se toi minulle hyviä uutisia. Arvot olivat laskeneet ja kierron kolmella mieslääkärillä oli sama uutinen, että kyllä, sinä voit siirtyä seuraavalle etapille lähisairaalaasi pariksi päiväksi ja sitten kotiin. Mikä tunne, olin niin super onnellinen, iloinen, helpottunut, että näytin varmaan typerältä hymyillessäni siinä, kuin Naantalin aurinko. Siirto tapahtuu huomenna tiistaina iltapäivästä, jolloin minulle ollaan varattu huone sieltä toisesta paikasta. Kyydistä en tarkkaan tiedä, mutta puhuivat jotain paaritaxista. Sen minä tiedän, että haluan omat vaatteet päälleni, että tunnen oloni edes hetken "normaaliksi". Kokeilin takkianikin, että mahtuuko se päälleni ja hyvin meni=) Housuista en tiedä...

Nyt sitten tarvii huomiseen asti pissata "pottaan", virtsankeräys tehdään ennen pääsyä pois. Saas nähdä mitä muita tutkimuksia aamulla vielä tulee, kuin verikokeet ja pissakokeet. Luulen, että jotain ne keksivät vielä minun varalleni. Nyt mietin, että mahtaako uni tulla mitenkä simmuun, kun tuota huomista miettii niin paljon. Hoitajat ovat olleet ihania, he tietävät kuinka olen odottanut tätä hetkeä. He ovat tsempanneet minua ja auttaneet jaksamaan ja ilman heitä ei kyllä tästä touhusta tulisi mitään. Olen saanut heiltä niin hyvää kohtelua, että annan heille arvosanan 11,5! Kiitos!!!

Kotiinpaluu ja totuttelu "uuteen elämään"

Niin, kotiinpaluu häämöttää. Ensimmäisenä tunteena on onni. Olen onnellinen, kun pääsen rakkaitani lähelle, vaikka ensin sinne lähisairaalaan, mutta on sekin lähempänä, sillä jos nyt matka tänne on noin 4-5 tuntia, niin sinne on vain 45minuuttia, eli siis paljon vähemmän. Tälläiselle koti-ikävöijälle se on suuri asia, tuo tuntuu jo melkein siltä, kuin olisi kotona. Ja kohtahan minä olen ihan oikeasti kotona, minun omassa turvapesässäni, minun perheeni kanssa, saan nukkua omassa sängyssäni, saan syödä mitä haluan, saan käyttää omaa vessaani, pääsen saunaan, voin löhöillä sohvalla ja ennenkaikkea saan pussailla ja halailla miestäni ja tytärtäni, saan olla heidän lähellään.

Vanha kuva minusta ja nupusta

Tyttäreni sanoi tänään, että:" Äiti, mä näin tähdenlennon ja arvaa mitä mä toivoin... Mä sanoin sille tähdelle, että mä haluan, että äiti pääsee kotiin." Voi, kun se tuntui niin ihanalta kuulla, minun pieni muruni, minun elämäni valo ja rikkaus, saa kohta toiveensa toteutumaan. Minun on niin ollut kova ikävä häntä, ihan on sydämeen sattunut ja puristanut se tunne, että minä olen täällä ja hän siellä kaukana ja minä en pysty tekemään mitään, mikä helpottaisi hänen ikäväänsä. Nyt me molemmat sitten saamme sen mitä toivomme, äiti-tytär-symbioosin takaisin, että ollaan kuin paita ja peppu. Sama juttu silti miehenikin suhteen, ihanaa päästä hänen lähelleen ja saada koskettaa häntä, tuntea hänen tuoksunsa ja mennä illalla hänen viereensä nukkumaan ja herätä siitä aamulla. Kulta sanoi tänään imuroineensa, pesseensä lattiat, pyyhineensä pölyt, siivonneensa vessat, vaihtaneensa petivaatteet ja pesseensä pyykit, jotta minun on hyvä tulla kotiin. Ihana teko, rakastan häntä mahdottoman paljon<3Mieheni on minun turvasatamani, tukeni ja turvani, hänen kanssaan minä saan olla ihan oma itseni, kaikkine vikoineni ja hänen avullaan tämä "seikkailu" on ollut siedettävää, koska hänen tukensa ja kannustuksensa on ihan valtaisaa. Läheisten tuki on suuressa arvossa ja se kantaa pitkälle. Kuten myös muidenkin sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomienkin.

Kotiinpaluu jännittää, sitä miettii, että osaanko minä elää tämän uuden maksan kanssa, tuleeko maksani ja elimistöni nyt toimeen keskenään vai onko vielä yllätyksiä luvassa, mietin kaikkea mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Ainakin menen heti parturiin ja värjään hiukseni, koska lääkärit antoivat tänään luvan siihen, ihanaa saada jotain piristystä pulleiden poskieni seuraksi=) Mietein myös tulevaa kesää, jos aurinkoa täytyy välttää. Siis, minä olen ollut himo itseni grillaaja kesäisin, mutta kaipa se pullorusketuskin kelpaa, en minä sentään syöpää halua ehdoin tahdoin. Autolla ei saa ajaa hetkeen, mutta pyöräillä saa tasamaalla, vielä ei saa kantaa paria kiloa enempää ja sängystä on noustava vasemman kyljen kautta vielä kuukauden ajan, lääkkeet on muistettava ottaa ajallaan, eikä silloin kuin sattuu muistamaan...Kaikenlaista, mutta kyllähän noista selviää ja elämähän on täynnä yllätyksiä, joten turha kai sitä on etukäteen niitä kaikkia asioita miettiä vaan elää elämää entisen moton mukaan: Älä kadu asioita, mitä teet, vaan kadu niitä mitä jätit tekemäti, sillä meillä on vain yksi elämä ja se on elättävä niin, että tunnet eläväsi....

Siihen onkin hyvä lopettaa tältä päivältä=)

31.&32.päivä Jännittää ja väsyttää

Tässä tulee kahden päivän postaus taas yhdessä, kun eilen oli sellainen päivä, ettei oikein jaksanut mitään ylimääräistä ja tänäänkin olo on hieman tutiseva, tärisevä ja ajatus pätkii, mutta sehän on nyt ihan normaalia tässä vaiheessa. Lääkärinkierrot ovat menneet hyvin, hemppa on noussut ja asatit ja alatit ovat laskeneet ja edelleen se kotiinpäin meno häämöttää, vaikka tänään lääkäri sanoikin, että täytyisi ottaa vielä yksi biopsia ennenkuin lähtisin mihinkään. Sanoin hänelle, että kaksi muuta lääkäriä on kyllä sanoneet, että biopsiaa ei oteta, jos arvot ovat laskussa ja kerroin tohtoreiden nimet. No, tämä lääkäri vain tuhahti siihen. Ajattelin itse, että voi näitä lääkäreitä, kun kaikki ovat erimieltä ja sekoittavat potilaan pään puheillaan. Täytyy nyt sitten vain odottaa huomista ja lääkärinkiertoa...mutta biopsiaa en haluaisi!!

Avoimuus

Olen tässä miettinyt taas asioita ja mieleeni tuli avoimuus. Siis se, miten itse ottaa tämän sairauden ja sen, kuinka siitä haluaa puhua ja informoida lähipiiriään tai tällainen avoimuus, kuin tämä minun blogini. Kaikki me emme ole samanlaisia, ihan kaikki eivät haluasi kertoa sairaudestaan kenellekkään ja haluaisivat sulkea asian johonkin salaiseen lokeroon ja olla ihan hiljaa ja huomaamati. Olen sairaalassa oloaikanani törmännyt erilaisiin ihmisiin ja huomannut, että toisilla on kova tarve avautua ihan kaikesta kokemastaan ja sitten on niitä, jotka sulkeustuvat itseensä ja pelkäävät paljastaa mitään. Ymmärrän kyllä, sillä monesti tällaiset asiat tekevät meistä haavoittuvaisia ja joku voi pelätä sitä tunne vyöryä, mikä voi alkaa, jos uskaltaisi avautua ja kertoa ääneen miltä nyt tuntuu. 

Itse olen aina ollut avoin, tietysti on asioita, joita pidän ihan itselläni ja joita en jaa toisten kanssa mistään hinnasta, mutta esimerkiksi tämä sairaus on ollut aina sellainen, josta kyllä puhun ja kerron, jos joku kysyy. Mielestäni on ihan hyvä puhua ja varsinkin sen takia, koska monella ihmisellä on vääriä luuloja ja olettamuksia maksasairauksia kohtaan. Itse tosiaan olen kohdannut sen, että maksasairasta kohdellaan, kuin alkoholistia tai että lääkäri vetää täydet hygieniamaskit ja suojat päälleen, kun olen kertonut sairastavani kroonista agressiivista autoimmuunihepatiittia. Siis hei! Eihän tää tartu!!! Luulisi, että sairaalahenkilökunta osaisi suhtautua asiaan, mutta kyllä sielläkin saralla ylilyöntejä löytyy, tulisi pitkä lista, jos kaikesta kertoisin.

Tämä blogin kirjoittelu on ollut mukavaa ja on ollut ihanaa, kun olen saanut teiltä niin paljon tukea ja rohkaisua, se on tullut ihan tarpeeseen, joten iso kiitos kaikille teille=)<3 Olen saanut purkaa itseäni ja tuntojani ja samalla toivon, että joku saisi edes jotain pientä tästä itselleen. Joskus on mukava palata näihin kirjoituksiin ja muistella kaikkea kokemaansa. Se, että tästä tuli niin julkinen, tuntui aluksi hyvin hämilliseltä, mutta sitten ajattelin, että mitäs sitten, eihän tässä ole mitään pahaa tai hävettävää, vaan tämä on elämää. Ja elämä nyt kohtelee välillä silkkihansikkain, välilllä taas vähän rankemmalla kädellä. Se, että itse kirjoitan julkista blogia, näinkin yksityisestä aiheesta, toimii todellakin minulla terapiana ja pitää mieleni selkeänä ja saa minut jaksamaan täällä lasaretissa oloa. Tämä on niinkuin huuto vankeudesta vapauteen, minun viestini, julkilausumani, jolla haluan itselleni näyttää sen, että minä olen olemassa ja minä olen minä ja voin yrittää vaikuttaa asioihini, enkä vain hukkua tähän sairaala elämään ja laitostua olemattomiin. En nyt tiedä, osasinko kertoa mitä tarkoitin...=)

Jääkiekkoa ja joutenoloa

Tässä samalla katselen Suomen peliä ja  kirjoittelen. Olen tehnyt suihkuun menoa nyt pari tuntia, mutta jos sitä nyt lähtisi, kun toi veski on vihdoinkin vapaa. Edelleen olen kiukkuinen tuollaiselle veskille, jota joutuu jakamaan turhan monen ihmisen kanssa. Sen jälkeen ajattelin taas mennä kävelemään ja käydä vetäisemässä raitista ilmaa keuhkoihin. Eilen kävin illalla ja ostinpa ihanan Fazerina-jäätelötuutin kanttiinista ja hyvää oli. Elämän pieniä nautintoja, nam. Loppuillan aioin vaan olla ja lojua ja odotan huomista, jännitän, pelkään, mutta toivon parasta. Kuitenkin täytyy sanoa, että jos huomenna en pääse, niin sitten petyn ja pahasti, sillä nyt olen pari päivää tsempannut oikein kovasti juuri sen takia, jos maanantaina pääsisin vihdoinkin pois täältä. Paikassa ei ole mitään vikaa, eikä hoitajissakaan todellakaan, päinvastoin, henkilökunta täällä on ihanaa ja heitä on oppinut jo tuntemaan. Mutta kyllä koti on koti<3

Ulkokuvia happihyppely reissuiltani

29.&30.päivä Atg ja todella huono olo

Eilen oli sitten se päivä, kun oikein tuli kuukausi täyteen minun siirrostani, jihaa! Tai mitenkä sen nyt ottaisin, olen hyvin iloinen, joo, mutta toisaalta pettynyt, kerta olen edelleen täällä. Onneksi aika on kulunut nopeasti ja olen tavannut paljon erilaisia ihmisiä täällä. Taas kahden päivän aikana minun huoneessani on käväissyt 4 eri ihmistä vierustovereina, yksi heistä pääsi tänään maksansiirtoon ja toivonkin hänelle kaikkea hyvää. Lupasin mennä katsomaan häntä, kun hänet siirretään osastolle. Sitten tapasin nuoren naisen, jolle oli tehty siirto kolme kuukautta sitten ja hänen kanssaan juttelimme paljonkin ja hän antoi yhteystietonsa ja varmasti pidän yhteyttä=) Sitten huoneessa oli toinenkin nuori nainen, joka piti leikata tänään, mutta jonka leikkausta siirrettiin, koska tänään tuli se maksansiirto ja nyt iltapäivällä sain taas uuden huonetoverin, joka on todella huonossa kunnossa siirtonsa jälkeen. Hän puhuukin niin hiljaa, että täytyy oikein keskittyä kuuntelemaan häntä, että saa selvää. Jotenkin sitä tuollaisen jälkeen osaa olla kiitollinen omasta tilastaan, vaikka eilen en ollutkaan, enkä keskiviikko iltana...

ATG ja kauheat kivut

Se erikoishoito, jota olen saanut on nimeltään Atg ja täytyy sanoa, että ärhäkkä aine on. Keskiviikko-iltana, kun olin saanut sitä, alkoivat käteni särkemään ja se särky ei meinannut millään talttua. Oikein itku tuli ja sen jälkeen, kun sen tiputus loppui, tippa kipeytyi niin, että jälleen joutui anestesialääkäri piipahtamaan ja pistelemään minua muutaman kerran, jotta saatiin uusi kanyyli ja antibiootti tiputettua. Torstai aamuna oli ihan hyvä olo ja lääkärinkierrolla oli hyviä uutisia, että pääsen maanantaina täältä pois ja arvot olivat tulleet 100 alaspäin päivässä. Sitten he päättivät, että vielä yhden kerran tiputettaisiin illalla sitä ainetta. No, kun kerroin heille siinä sitten edellisillan säryistäni, Mäkisalo katsoi uudestaan arvojani ja kysyi millainen olo minulla oikein on nyt. Sanoin, että aamulla ihan ok, mutta nyt on jotenkin hyvin väsynyt olo. Hän sitten sanoi, että minun hb:ni oli tippunut 67:een ja että särkyjen ja tuon arvon takia tiputusta ei enää tehtäisi, koskaan. Olin hyvin helpottunut. Siinä sitten päätettiin, että minuun tiputettaisiin pari pussia verta.

Lääkärinkierto, kun oli ohi, alkoi yhtäkkiä molempia jalkoja särkemään, ensin vähän ja sitten se lisääntyi. Kutsuin hoitajan paikalle, joka toi minulle särkylääkettä, mutta se ei auttanut yhtään. Särky paheni lisää ja lopulta kädetkin alkoivat särkemään. Jalkoja särki niin, ettei mikään asento ollut hyvä ja lopulta vain itkin, kun sain jo kolmannen lääkeannoksen piikkinä ja sekään ei auttanut yhtään. Olo vain paheni ja lopulta lääkärikin otti asiaan kantaa. Tilaani seurattiin koko ajan ja syyksi arveltiin se Atg. Kivuissani ajattelin ensin kokeilla kylmiä kääreitä, aluksi  ne auttoivat, mutta lopulta eivät ja jalat kramppasivat ja tärisivät kivusta. Sitten pyysin lämpimiä kääreitä ja ihme kumma, ne lopulta auttoivat, jotenkin rentouttivat lihakset ja pikkuhiljaa kipu häipyi. Olin ihan puhki ja pää sekaisin kipulääkkeistä. Sitten aloitettiin veritankkaus ja se tehtiin 2 osassa ja täytyy sanoa, että olo koheni nopeasti sen jälkeen.

Tänä aamuna, kun heräsin, olo oli pirteämpi, mutta jaloissa tuntui että eilen oli tosi paha päivä, lääkärinkierrolla lääkäri sanoi taas, että minä reagoin aika voimakkaasti tuohon lääkkeeseen ja nyt on hyvä, kun olen viikonlopun yli täällä, niin he voivat tarkkailla, ettei tule enempää oireita. Joo, en halua kyllä enää mitään, edes pientä, takapakkia piiiiitkään aikaan. Jotenkin alkaa jo tuntua surkuhupaisalta tää tilanne, että minä kerään itselleni kaikkea pientä, joka pitkittää täällä oloani, mutta toivotaan, että se loppuisi nyt...

Vanha maksani

Niin, tänään puhuin myös minut leikkanneen lääkärin kanssa ja hän sanoi, että minun vanha maksani oli todella pieni ja ihan loppuun kulunut ja että se olisi ollut ihan pienestä kiinni, koska se olisi vetänyt viimiset pihauksensa minun vatsassani, kuulemma siirto tuli juuri oikeassa ajassa. Huh, kun sen kuuli, niin monet ajatukset päässäni sai rauhan... Kamalaa ajatella, kuinka pienestä ihmishenki on kiinni ja minä kun luulin, että minulla olisi saattanut olla se pari vuotta aikaa, karua kuulla, että yksikin pahenemisvaihe nyt lähitulevaisuudessa olisi voinut olla se viiminen hengenveto minulle. Puistattaa=(

No, nyt laitan kaihtimeni kiinni ja alan nukkumaan. Päivittelen huomenna taas...toivoen, että on hyvä päivä=)

28.päivä Tiputusta, toppuutusta ja tepastelua

Hih, huomenna tulee kuukauden merkkipaalu täyteen tai no, en minä nyt tiedä kuinka kiva asia se on, mutta täällä nyt ollaan vielä enkä muuta voi. Silloin ennen leikkausta olin suunnitellut, että olen sen pari viikkoa ja sitten pois, mutta eihän asiat aina mene niinkuin suunnittelee. Aluksihan kaikki näyttikin menevän hyvin ja arvot laskivat kivasti ja olo oli mitä parhain, mutta sitten tulikin se hyljintä, joka on ollut hyvin tiukassa. Toivottavasti kukaan, joka lukee näitä juttujani, ei pelästy, varsinkaan te, jotka olette menossa siirtoon, tarkoitukseni ei ole peloitella ketään.

Tämä minun hyljintä on tiukassa minun oman puolustusjärjestelmän takia, mutta tänäänkin Heikki ja Helena, kotoisasti, sanoivat molemmat, että ei hätää, vaikka tiukassa on, niin kyllä se nujerretaan ja perjantaina tai maanantaina Poriin. Heidän uskonsa asiaan on niin vakuuttavaa ja lujaa, että pakkohan se on itsekin uskoa. Ja kyllähän minä uskon, luotan ja toivon, että kaikki menevät vielä hyvin. Ainakin tämä opettaa sen, että jos joskus kohtaan taas hyljinnän, niin osaan suhtautua siihen järkevästi, ymmärtävästi ja ennenkaikkea niin, että se on mentävä päivä kerrallaan. Eihän se hauskaa ole olla tipassa, joka on nyt jouduttu joka päivä vaihtamaan, eilenkin täytyi 5 kertaa laittaa, kun kipeytyi niin pahasti, mutta kyllä senkin kestää...Eihän mikään kurjuus onneksi loputtomiin kestä=) Vaikka Helena tänään hymyili ja sanoi lopuksi, että kyllähän sinä varmaan ennen juhannusta kotiin pääset...kuivaa huumoria, mutta jotenkin se kolahtaa minuun=))

Kateus

Voisin kertoa taas uudesta "naapuristani", mummusta, joka puhuu kokoajan ja sanoo, ettei hän halua valittaa mistään tai olla häiriöksi, mutta ihme kumma...Hän valittaa kokoajan, niin aamulla, päivällä, illalla kuin yölläkin. Ja eräskin yöhoitaja, joka ei todellakaan tehnyt mitään pahaa, sai marmatukset kohdalleen, koska meni huokaisemaan väärässä paikassa. Sanoinkin tälle mummulle, että kyllä minäkin olen työssäni huokaillut, monestikin, mutta ei se mitään pahaa tarkoita ja varsinkaan yöaikaan, kun hoitaja joutuu sukkuloimaan monessa paikassa ja silloinkin täyttämään toiveita ja tarpeita, joita potilaat tarvitsevat. Silloin mummeli avautui ja sanoi minulle, että hyvä minun on puhua, kun olen joku lellikki täällä, jolle hoitajat ovat mukavia ja jolle lääkärit puhuvat ja hymyilevät. Kuuntelin ja ajattelin, että eikös sitä niin sanota, että niin metsä vatsaa kuin sinne huutaa... Sanoin hänelle kuitenkin, että niin, minähän olen täällä ollut tuon 4 viikkoa, kyllähän siinä hoitohenkilökunta tutuksi tulee eikä kyse ole mistään erityisasemassa olosta.

Kuntoilun tarve

Tänään sitten lähdin taas kohottamaan kuntoa ja täytyy sanoa, että heikolta tuntuu viime viikkoiseen verrattuna, kanttiiniin, kun meni, olo oli ihan katki ja täytyi pysähtyä. Todellakin täytyy alkaa vain väkisin taas liikkumaan enemmän näiden hoitojen välillä, mutta hankalaa se hieman on, kun tarvii päivässä olla kiinni tuossa "sulhaspojassa", tippalaitteessa ja surinalaitteessa, joka annostelee sitä, 6-8 tuntia, putkeen. Kyllä ottaa väliin pattiin ja kunnolla. Kyllähän se kunto sieltä takaisin saadaan, täytyy vain nähdä vähän vaivaa sen eteen ja minultahan ei motivaatiota puutu=)

Kyllä sairaalassa oloon tottuu, sitä niinkuin turtuu tähän, mutta laitostua en aio. Itse teen niin paljon, kuin mahdollista ja enemmänkin, jos vain pystyn. Tänään juttelin vanhemman hoitajan kanssa ja puheeksi tuli harrastukset ja sanoin rakastavani piirtämistä, maalaamista ja askartelua. Meni pieni hetki ja tämä hoitaja tuli huoneeseen takaisin ja hänellä oli minulle tuomisena piirrustuspaperia ja kynä ja alusta. Ihana=) Se lämmitti kovasti mieltä ja tänään ajattelinkin vähän piirrustella jotain. Sattuipa niinkin, että sain puhelun maksansiirtokumppaniltani, jolle siirrettiin maksa samana päivänä, kuin minulle ja oli tosi kiva puhua hänen kanssaan ja käydä tätä uutta tilannetta läpi. Kaikkea hyvää sinulle Minna=)

Että tällainen päivä, taidanpa nyt lopetella ja olla vain tässä kanitipassa ja katsella vaikka pää tyhjänä telkkkaria...